KEIHÄS. No, lyön vain tyhjää; suvaitkaa —
PROTEUS. Seis, sanon minä! — Kuule, Valentin.
VALENTIN.
Hyvälle kuurot ovat korvani,
Ne tukkineet on pahat sanomat.
PROTEUS.
Siis hiljaisuuteen sanomani hautaan,
Se onkin paha, soinnuton ja jylhä.
VALENTIN.
Kuollutko Silvia?
PROTEUS.
Ei, Valentin.
VALENTIN.
Ei Valentin? On, pyhän Silvian tähden!
Hän minut kielsikö?
PROTEUS.
Ei, Valentin.
VALENTIN.
Ei Valentin, mut Silvia kielsikö?
Jo sano sanomasi.
KEIHÄS.
Te olette julistettu maan vakoon.
PROTEUS.
Maanpakoon, niin; niin kuuluu sanoma:
Täält', ystäväsi sekä Silvian luota.
VALENTIN.
Oi, tuota tuskaa särpinyt jo olen,
Sen ylenpalttisuus nyt tympäisee.
Maanpakoni jo Silvian tiedoss' onko?
PROTEUS.
On, on; ja uhriks tälle tuomiolle,
Jok' ehdotonna pysyy voimassaan,
Hän antoi meren täyden helmiä.
Joit' usein kyyneleiksi sanotaan;
Ne tuiman isän jalkoihin hän laski,
Ja nöyräst' itse myöskin polvistui,
Käsiään vääntäin, joiden valkeus kuulsi,
Kuin tuska ois ne valkaissut vastikään.
Mut tuimaa isää taivuttaa ei voi
Ei polven notkistus, ei kätten nosto,
Ei huoka, voihka, kirkas kyynelkään;
Vaan kuolkoon Valentin, jos tavataan.
Jop' esirukouskin, kun armoa
Hän sulle pyysi, suututti niin isää.
Ett' oiti käski panna hänet tyrmään,
Uhaten jyrkäst' ikivankeutta.
VALENTIN.
Vait! pait jos ensi sana, minkä sanot,
On tehokas mun heti surmaamaan.
Jos on, niin pyydän: korvaani se laula
Tään loputtoman tuskan loppuvirreks.
PROTEUS.
Sit' älä vaikeroi, jot' ei voi auttaa.
Vaan keksi apu vaikeroitavaan.
Hyvän äiti on ja imettäjä aika.
Jos tänne jäät, et armastas saa nähdä,
Ja henkesikin uskallat, jos jäät.
On toivo lemmen sauva, siihen tartu
Ja sillä häädä epätoivosi.
Voit kirjeet lähettää, vaikk' olet poissa;
Ne mulle toimita, ne minä laitan
Armaasi poveen lumivalkeaan.
Ei aika sättiä nyt sallimusta.
Pois tule, saatan sinut portist' ulos,
Niin, ennen eroamme, laajemmin
Puhella saamme lempes asioista.
Niin, Silvian tähden, jos et itses tähden,
Älyä vaarasi, ja tule pois.
VALENTIN.
Jos näet, Keihäs, poikaani, niin käske
Tulemaan oitis pohjoisportin luo.
PROTEUS.
Hänt' etsi, poika. — Tule, Valentin!
VALENTIN.
Oi, kallis Silvia! Kurja Valentin!
(Valentin ja Proteus menevät.)
KEIHÄS. Minä olen, nähkääs, vain narri; mutta minulla on sentään älyä hoksata, että herrani on vähän niinkuin konnan sorttia; mutta viisi siitä, kunhan vain ei ole kokonaan konna. Se ei vielä elä, joka tietää, että minä olen rakastunut; ja kuitenkin olen minä rakastunut; mutta sitä ei parihevosetkaan voi minusta kiskoa, eikä sitäkään, kehen olen rakastunut; ja kuitenkin on se nainen; mutta mikä nainen, sitä en sano itsellenikään; ja kuitenkin se on maitotyttö; eikä kuitenkaan se ole tyttö, sillä se on jo pitänyt ristiäisiä; ja kuitenkin se on tyttö, sillä se on isäntänsä tyttö ja palvelee palkasta. Sillä on avuja enemmän kuin uimakoiralla, ja siinä on jo paljon pelkän kristityn ihmisen osaksi. Tässä on katinluuki (ottaa esiin paperin) hänen luonnonlahjoistaan. Imprimis, "hän voi koota ja kantaa"; niin, eihän se hevonenkaan voi sen enempää; ei, hevonen ei voi koota, se voi vain kantaa; siis hän on parempi kuin mera. Item, "hän osaa lypsää"; kaunis puoli, nähkääs, puhdaskätisessä tytössä.
(Vilkas tulee.)
VILKAS. No, signor Keihäs, kuinka on patruunan laita?
KEIHÄS. Patruunanko? Se on pyssyssäni.
VILKAS. Aina sinulla on tuo vanha paha tapa väännellä toisen sanoja. Mitä uutta sitten tuossa paperissa.
KEIHÄS. Mustinta uutta, mitä koskaan on kuultu.
VILKAS. Mitä? Kuinka mustaa?