PULMA. Mestarit, minä tiedän ihmeitä kertoa, vaan älkää kyselkö: mitä se on; sillä jos sen teille sanon, en ole kunniallinen ateenalainen. Minä kerron teille kaikki nipasta nappaan, niinkuin se tapahtui.

PÄÄKKÖ. Anna kuulla, Pulma kulta.

PULMA. Ei, en rahtuakaan. Sen verran vaan voin teille sanoa, että herttua on syönyt päivällistä. Nyt reilaan kaikki kapineenne! Lujat nauhat paitoihin, uudet paulat kenkiin! Laittakaa itsenne linnaan heti; ja silmäilkää läksyjänne joka mies, sillä, lyhyestä tärkimpään, meidän kappaleemme on päässyt armoihin. Mutta Thisbellä pitää kaikella muotoa olla puhdas paita, ja se, joka jalopeuraa näyttelee, älköön leikatko kynsiänsä, sillä jalopeuran kynnet pitää tulla näkyviin. Ja kuulkaas nyt, te rakkaan rakkaat näyttelijät, älkää syökö sipulia tai kynsilaukkaa, sillä meidän tulee huokua suloista henkeä, ja saattepa nähdä, että kuulette heidän sanovan: voi, mikä suloinen komelja! Kas niin, ei sanaakaan enää! Pois matkaan, pois!

(Menevät.)

VIIDES NÄYTÖS.

Ensimmäinen kohtaus.

Paikka sama. Huone Theseon hovilinnassa.
(Theseus, Hippolyta, Philostrate, hoviherroja
ja seuralaisia tulee.)
HIPPOLYTA.
Tuo, mitä kertovat nuo rakastajat,
On kummaa.
THESEUS.
Kummaa enemmän kuin totta.
Nuo vanhat tarinat ja noidan ilveet
Ei minuun pysty. Rakkailla ja hulluill'
On aivot tuliset ja kuvas-aisti
Niin haaveikas, ett' enemmän se huomaa,
Kuin mitä käsittää voi kylmä järki.
Runooja, lempijä ja hullu, kaikki
Ne kuvitust' on pelkkää. Hullu näkee
Piruja enemmän kuin hornan täyden;
On yhtä pöhkö lempijä: hän näkee
Helenan sulon mustalaisessakin.
Runoojan silmä hourun lailla pyörii,
Maast' iskee taivoon, taivost' alas maahan,
Ja aina miten kuvas-aisti poikii
Jotakin outoa, niin muodostaa sen
Runoojan kynä, nimin nimittääpi
Ja oloon pukee tyhjän leijukuvan.
Niin valtavat on kuvas-aistin kujeet,
Ett' ilon jonkinlaisen jos se huomaa,
Se heti myöskin ilon tuojan näkee.
Ja yössä mielesi jos kauhistuu,
Niin pensaskin se karhuks muodostuu.
HIPPOLYTA.
Mut nämä öiset tapahtumat kaikki
Ja koko heidän mielenmuutoksensa
Enempää on kuin kuvas-aistin luomaa,
Ja siitä kasvaa suurta, pysyväistä,
Mut ihmeellistä sittenkin ja kummaa.
THESEUS.
Tuoss' ilon hurmaamina tulevat he.
(Lysander, Demetrius, Hermia ja Helena tulevat.)
Iloa, ystävät, ja onnea
Ja hauskaa lempiaikaa ainaiseksi!
LYSANDER.
Siunatkoon vielä suuremp' onni teidän
Pöytänne, vuoteenne ja askeleenne!
THESEUS.
Niin. Eikö iloja ja karkeloita,
Mill' iltaisesta maatapanon aikaan
Nää kolme pitkää tiimaa viettäisimme?
Miss' on tuo meidän ilomestarimme?
Hupia eikö? Eikö näytelmää,
Mi lientäis tämän piinahetken tuskaa?
Hoi, Philostrate!
PHILOSTRATE.
Armollinen herra!
THESEUS.
Mit' ajanviettoa on täksi illaks?
Hyppyä? Soitantoa? Hidast' aikaa
Hilastamalla täytyy peijata.
PHILOSTRATE.
Täss' olis näytelmien luettelo.
Mink' ensin niistä haluatte nähdä?
(Antaa paperin.)
THESEUS (lukee).
"Kentaurein kanssa taistelu, min laulaa
Kuohilas Ateenasta harpun myötä."
Ei sitä! Armaalleni jo sen kerroin
Setäni, Herkuleksen, kunniaksi.
"Humaltuneiden bakkanaalein raivo,
Jotk' Orpheus runoilijan raatelivat."
Kulunut kappal; näyteltiin, kun viimein
Thebestä voittajana palasin.
"Yhdeksän Muusan surulaulu siitä,
Ett' Oppi äsken kerjuudessa kuoli."
Pureva, moittelias pilkkaruno,
Hääjuhlan kunniaksi sopimaton.
"Ikävän lyhyt näytös Pyramosta
Ja Thisbestä: yks surullinen pila."
Ikävän lyhyt! Surullinen pila!
Se on kuin kuumaa jäätä, mustaa lunta.
Sopua tästä epäsovust' etsi.
PHILOSTRATE.
Se kappal tuskin kymmentä on sanaa;
Niin lyhyttä en toista ole nähnyt.
Mut kymmenen on sanaa siinä liikaa.
Ja ikävä se on: ei järki-puhett',
Ei kelpo näyttelijää näytelmässä.
Ja surullinen on se, hyvä prinssi:
Pyramus siinä tappaa itsensä.
Näin sitä harjoiteltavan, ja myönnän
Ett' itkinkin, mut iloisempaa kyynelt'
Ei ilminaurusta lie vuodatettu.
THESEUS.
Ja keitä ovat näyttelijät sitten?
PHILOSTRATE.
Työkansaa kovakouraist' Ateenasta,
Jotk' ennen eivät hautoneet lie päätään,
Mut tylsää muistiaan nyt juhlaksenne
Täll' ovat näytelmällä vaivanneet.
THESEUS.
Me tahdomme sen kuulla.
PHILOSTRATE.
Ai ai, herra;
Ei teille sovi se; sen olen kuullut;
Se joutavaa on, jonkin joutavaa;
Jos ette mieli nähdä, kuinka on se
Mieliksi teille pitkäks venytetty
Ja vaivall' opittu.
THESEUS.
Sen tahdon nähdä.
Ei yksinkertaisten ja uskollisten
Saa tarjousta koskaan halveksia. —
Tuo heidät tänne' — Istukaahan, naiset!
(Phllostrate menee.)
HIPPOLYTA.
En nähdä voi, kuin kurja kiusaantuu
Ja uskollinen uupuu taakkans' alle.
THESEUS.
Sit' armas, ei sun tarvitsekaan nähdä.
HIPPOLYTA.
Hän sanoo, ett' on huono heillä kunto.
THESEUS.
Sen kunnokkaampi huonosta on kiittää.
Huvimme olkoon verhoon peittää erheet
Jos puutteellist' on köyhän kunnioitus,
Mies jalo tahtoon katsoo eikä taitoon.
Jos minne tulin, tervehdykseks oli
Suur'oppineilla puheet valmihina.
Vavisten seisoivat he, kalpein kasvoin,
Ja puolilauseessa jo häkeltyivät;
Opittu läksy pelvost' istui kurkkuun,
He mykistyivät kokonaan, ja minä
Jäin tervehdyksettä. Mua usko, armas,
Vait'olo tuo jo lausuu tervehdyksen,
Ja hiljainen ja kaino kunnioitus
Enemmän puhuu kuin tuon korskailevan
Puhujataidon kärkäs lörppäkieli.
Tuo alttius ja mykkä suoruus vain
Minust' on vaietessaan puheliain.
(Philostrate palajaa.)
PHILOSTRATE.
Jos suvaitsette, prologi on valmis.
THESEUS.
Se tulkoon.
(Torventoitotuksia.)
(Prologi tulee.)
PROLOGI.
"Jos teitä loukkaamme, niin parastaan
Jokainen meistä tahtoo teille näyttää.
Täst' älkää suuttuko siis ollenkaan,
Me tehtävämme tahdomme vaan täyttää.
Tulimme kiusaks vaan, se tietäkää,
Huvinne vuoks ei laisinkaan. Siis luulkaa
Min luulettenkin. Kehnoa on tää,
Ja luultavasti kadutten. Mut kuulkaa:
Nyt alkaa näytäntö; kun näette sen,
Niin tiedätten min tietää tahdotten."
THESEUS.
Tuo mies ei ole turhan tarkka, hän.

LYSANDER. Hän ajelee kuin äksyä varsaa; ei ymmärrä sanoa: ptruu, humma! Hyvä opetus, armollinen herra: ei puhumisesta, jos ei puhu oikein.

HIPPOLYTA. Toden totta, hän soittelee prologiaan kuin lapsi huilua: ääntä siitä lähtee, mutta taito puuttuu.