(Menee.)
(Lysander ja Hermia tulevat.)
LYSANDER.
Sun jalkas, armas, käynnist' uupuvat,
Ja multakin jo polku hukkui pois.
Nyt levätkäämme, jos niin haluat;
Ehk' uusi päivä pelastuksen tois.
HERMIA.
Niin, armas! Hae vuotees toisahalla;
Ma tässä lepään, tällä kunnahalla.
LYSANDER.
Yks turve patjaks riittää kummallenki:
Kaks povea, yks sydän, yks henki.
HERMIA.
Lysander, älä! Minun tähteniki
Etäämmä siirry, älä käy niin liki!
LYSANDER.
Oi, usko, puhdas aikeheni on;
Tajuuhan lempi lemmen haastelon.
Niin luja, tarkoitin, on yhteytemme.
Ett' yhdeks kasvaneet on sydämmemme;
Yks vala sitoo povet kumpaisenki,
Siis kaksi povea ja yksi henki.
Nyt paikka mulle vierelläsi suo;
Ei luotuminen luottiota tuo.
HERMIA.
Kas kuin Lysander ongelmoita luo!
Mut hyi mun häijyyttäni kuitenkin,
Jos sinusta ma moista tarkoitin;
Tok', armas, hellyyden ja lemmen tähden,
Lähemmäks älä käy kuin tapaan nähden
On siivon nuorukaisen sopivaista
Lähenteleitä säädyllistä naista.
Etäämmä käy siis! Nuku makeasti!
Ja lempes kestäköhön kuoloon asti!
LYSANDER.
Rukouksees aamen sanon, impi soma;
Jos vilppiin ryhdyn, olen kuolon oma.
Suloisint' unta toivon armahalle!
HERMIA.
Toiveistas tulkoon puolet toivojalle!
(Nukkuvat.)
(Puck tulee.)

PUCK.

Metsät halki samoilen,
Mutta miest' en löydä, en,
Jonka silmiin tulis tuota
Taikanestettä mun luoda.
Yö ja hiljaus! Tuossahan
Mies on puvuss' Ateenan;
Hän se lempipatto on,
Josta puhui Oberon.
Tyttö makeint' unta tässä
Nukkuu maassa neiteässä,
Lähetäkin kammoaa
Tuota lemmen raatajaa.
Konna, silmiis nesteen tuon
Taikavoimillensa luon.
(Pusertaa kukan nestettä Lysanderin silmäluomille.)
Herätessäs hehkut tulta,
Lempi unen raastaa sulta.
Herää nyt! Mun lähtö on:
Mua vartoo Oberon.

(Poistuu.)
(Demetrius ja Helena tulevat juoksujalkaa.)
HELENA.
Demetrius, seis, ja vaikka tapa minut!
DEMETRIUS.
Pois, kiusanhenki! Vieköön lempo sinut!
HELENA.
Mun yöhön heität; ethän henno tätä?
DEMETRIUS.
Ma tahdon yksin käydä, minut jätä!
(Menee.)
HELENA.
Voi, multa hengen vie tää ajo hurja!
Rukouksilleni soi vaan pilkka kurja.
Miekkoinen Hermia, jos missä makaa,
Hänelle sulosilmäns' onnen takaa.
Mik' antoi niille loiston? Kyyneleet?
Ei, näissä mun on taajaan kylpeneet.
Ei, ei, kuin karhu olen kuvaton;
Mun nähdessään käy peto piilohon.
Ihmekö, jos Demetrius, kun mun huomaa,
Minua pakenee kuin epäluomaa?
Kieroinko peilikään sais silmäni
Tuon Hermian tähtisilmäin verraksi? —
Ken tuo? Lysander! Nukkuneeko vain
Vai kuollut liekö? — Verta en näe lain. —
Lysander, herätkää, jos elätten!
LYSANDER (heräten).
Sun tähtes juoksen vaikka tulehen.
Sa kirkastettu ihmelapsi taivaan,
Sydämmes kuultaa läpi poves aivan!
Miss' on Demetrius? Ansainnut hän on
Tään miekan kautta kuolon, kunnoton.
HELENA.
Lysander, jätä moinen puhe, jätä!
Jos Hermiaa hän lempii, entäs tätä!
Sua lempii Hermia; siis tyydy pois!
LYSANDER.
Tyytyä kuka Hermiahan vois!
Ikävä hänen kanssaan elää ois.
En lemmi Hermiaa, vaan Helenaa;
Ma korpin tahdon kyyhkyyn vaihettaa.
Järjeltä aisto ohjausta anoo,
Ja ihanimmaks sinut järki sanoo.
Ei ennen aikaa kypsy kasvi mikään;
Ja myöhään minä ehdin miehen ikään.
Nyt vasta tullen täyteen tajuntaan
Käy järki aistoani ohjaamaan;
Saan silmäis loistokirjassa nyt noita
Lukea lemmen ikitarinoita.
HELENA.
Näin pilkattavaks miksi synnyinkään?
Mill' ansaitsin ma teiltä herjan tään?
Oi, nuori mies, se eikö, eikö riitä
Ett' en ma koskaan katsett' ihanaa
En koskaan, koskaan armaaltani saa,
Vaan että vielä ivaatten mua siitä?
Oi, väärin teette, väärin totisesti,
Kun mua kositte noin ilkkuisesti.
Hyvästi! Sen ma sanon kuitenkin:
Jaloutt' enemmän teilt' odotin.
Voi, että naista, jonka hylkää toinen,
Täst' oiti pilkkaa toinen samanmoinen!
(Menee.)
LYSANDER.
Hän Hermiaa ei näe. — Niin, nuku vaan:
Lysanderia et saa konsanaan,
Näet niinkuin herkun liika-nauttijaa
Se sama herkku alkaa inhottaa,
Ja niinkuin harha-uskon heittolainen
On harha-uskon suurin vainolainen,
Niin herkkuni ja harha-uskonikin
Vihaama kaikkein on ja minun likin.
Nyt kaikin lemmen voimin tulee koittaa
Helenaa palvella ja hänet voittaa.
(Menee.)
HERMIA (heräten).
Lysander, auta mua, auta, oi!
Mun rinnoillani käärme luikeroi!
Oi, armahda! — Mit' unta ompi tää?
Lysander, kas, mua kauhu väristää
Mun näytti käärme syövän sydämmeni,
Ja sinä istuit naurain tuskilleni. —
Lysander! Poissako? Lysander, hoi!
Hän mennyt on; en ääntä kuulla voi.
Miss' olet, lemmen nimessä? Jos lässä,
Niin puhu! Kauhusta ma pyörryn tässä.
Äänt' ei! Hän poiss' on, sen nyt tajuan.
Mut oiti löydän sun tai kuoleman.
(Menee.)

KOLMAS NÄYTÖS.

Ensimmäinen kohtaus.

Sama paikka. Titania nukkuu.
(Pääkkö, Pulma, Puutiainen, Huilu, Kirso ja Hotka tulevat.)

PULMA. Olemmeko nyt kaikki koossa?

PÄÄKKÖ. Nipasta nappaan. Ja tässä meillä on hiivatin sopiva paikka harjoitella. Tämä vihanta tilkku tässä olkoon tiaatterinamme, ja tuo orapihlaja- aitaus tuossa pukuhuoneenamme: ja pelatkaamme nyt niin kenstisti, kuin jos olisi itse herttua näkemässä.