CRANMER.
Jumala vain ja teidän armonne
Mun kaitkoon syyttömyyttäni, ma muuten
Pahojen ansaan sorrun.
KUNINGAS HENRIK.
Rohkeutta!
Muut' eivät voi, kuin mitä minä sallin.
Huoletta olkaa, tulkaa tänään varhain
Vain heidän eteensä; jos yrittävät
Esittää syitä, joist' on vankeutta,
Niin vastaväitteit' älkää säästäkö,
Vaan taistelkaa niin tulisesti vastaan,
Kuin tarve vaatii; jos ei pyynnöt auta,
Niin heille tämä sormus näyttäkää
Ja heistä vedotkaa mun tuomiooni. —
Hän itkee, hyvä mies! On. toden totta,
Hän uskollinen. Kautta pyhän äidin!
Hän taattu on, sen vannon. — Menkää nyt
Ja tehkää niinkuin sanoin. —
(Cranmer menee.)
Itkuun hältä
Tukehtui kieli.
(Vanha hovinainen tulee.)
HOVIHERRA (ulkoa).
Seis, seis! Minne matka?
HOVINAINEN.
En seiso. Sanaa saatan, joka puoltaa
Mun rohkeuttani. — Hyvät enkelit
Kuninkaan-pääsi päällä liidelkööt ja
Pyhillä siivillään sua varjelkoot!
KUNINGAS HENRIK.
Jo katseestasi asiasi arvaan.
Mitä? Onko kuningatar synnyttänyt?
On, sano vain, ja pojan.
HOVINAINEN.
On, on, armo,
Ihanan pojan; häntä nyt ja aina
Jumala siunatkoon! — Se kyll' on tyttö,
Mut siit' on poikain toivo. Kuningatar
Odottaa teitä, jotta matkalaiseen
Te tutustuisitte; hän tulee teihin
Kuin marja marjaan.
KUNINGAS HENRIK.
Lovell!