(William Lucy tulee.)
LUCY.
Englannin voiman ruhtinainen päämies,
Nyt Ranskan maassa tarpeempi kuin koskaan,
Avuksi lennä Talbot-urholle,
Jot' ympäröi nyt rautavyö ja kietoo
Kadotus tuima. Herttua, Bordeaux'hon!
Bordeux'hon, jalo York! Tai mennyttä
On Talbot, Ranska, maine Englannin.
YORK.
Oi, jos tuo pöyhkä Somerset, jonk' apu
Näin viipyy, Talbotin nyt sijall' oisi!
Niin pelastuisi uljas ylimys
Ja päästäis konnasta ja petturista.
Vihasta, harmista mua itkettää,
Kun kuollaan me, ja pettur' eloon jää.
LUCY.
Apua loordille, hän ahtaall' on.
YORK.
Hän kuolee; hukka perii; valapatto
Ma olen; meidän suru Ranskan ratto;
Me kaadutaan, mut Ranska menestyy,
Ja kaikk' on konnan Somersetin syy.
LUCY.
Jumalan armoon Talbot-urho siis,
Ja poika myöskin, nuori John! Näin hänen
Isänsä luo vastikään marssivan.
Ei kuuteen vuoteen Talbot nähnyt lastaan;
Nyt yhtyvät, mut kuoloss' ainoastaan.
YORK.
Ah, ei lie Talbotille työtä hupaa
Tarita tuliaisiks tuonen tupaa!
Mua tuska ahdistaa, kun ystävät,
Erossa olleet, kuoloss' yhtyvät. —
Hyvästi, Lucy! Täytyy totisesti
Kirota häntä, joka avun esti. —
Mennytt' on Blois, Poitiers, Tours, Maine,
Ja syynä Somerset on vehkeineen.
(Menee sotajoukkoineen.)
LUCY.
Sill' aikaa kapinan kun korppikotka
Mokomain suurten herrain maksaa jäytää,
Niin veltto unteloisuus panee alttiiks
Työt valloittajan tuskin kylmenneen,
Ikimuistettavan Henrik viidennen.
Kun kaikk' on hyötymään vain halukkaat,
Niin menee henki, kunnia ja maat.
(Menevät.)