EDWARD.
Miten lie ylvä isä pakoon päässyt?
Ja onko pakoon päässyt hän, vai eikö,
Northumberlandia ja Cliffordia?
Jos vangittu hän on, se olis kuultu;
Jos kaatunut hän on, se olis kuultu;
Jos pakoon päässyt on, niin minust' oisi
Siit' ilosanoma jo meille tullut. —
Mik' on sun, veli? Miks noin olet synkkä?
RICHARD.
Iloita en voi, kunnes varmaan tiedän,
Mitenkä uljaan isämme on käynyt.
Näin hänen tappelussa hyörivän
Ja huomasin, kuink' etsi Cliffordia.
Hän seisoi taajimmassa ahdingossa
Kuin jalopeura nautalaumassa
Tai niinkuin karhu koirain saartamana, —
Se naappaa jonkun, joka huudon nostaa,
Mut toiset seisoo kaukana ja haukkuu.
Näin ottel' isä vihollisen kanssa.
Näin uljast' isää vihollinen väisti.
On kunniaksi olla moisen poika!
Kas, kuinka kultaporttins' avaa koitar
Ja ylvää aurinkoa hyvästelee!
Se kuinka nuoruutensa loistoss' entää
Kuin siro sulho armastansa vastaan!
EDWARD.
Hourinko? Kolme aurinkoa näen!
RICHARD.
Niin, kolme täyttä, kirkast' aurinkoa;
Ne hattarain ei ole katkaisemat,
Sekeellä taivaall' ovat erillään.
Kas, — yhtyvät, halaavat, suutelevat,
Ikäänkuin vannoisivat pyhän liiton!
Nyt yks on valo vain, yks aurinko.
Jotakin nämä taivaan merkit tietää.
EDWARD.
Ihmettä, kummaa! Moist' ei ole kuultu.
Se meitä, veli, varmaan taistoon kutsuu:
Me, pojat uljaan Plantagenetin,
Jotk' omillamme loistamme jo kukin,
Näin yhdistämme valomme ja, niinkuin
Tuo maailmaa, me maata valaisemme.
Mut mitä tietäneekin, kilvessäni
Ma vasta pidän kolme aurinkoa.
RICHARD.
Auringotarta, tarkoitit kai? Anteeks,
Sinulle naaras rakkaamp' on kuin koiras!
(Sanansaattaja tulee.)
Ken sinä, jonka synkkä katse tietää,
Ett' onnettomuus pyörii kielelläs?
SANANSAATTAJA.
Mies olen, joka surkutellen näin,
Kuink' ylvä Yorkin herttua surmattiin,
Jalo isänne ja rakas isäntäni.
EDWARD.
Äl' enää puhu: liiaksi jo kuulin.