CLARENCE.
Päiväksi kauemmin, kuin ihme kestää.[5]
GLOSTER.
Niin loppumaton oisi ihmettely.
KUNINGAS EDWARD.
Pilailkaa, veikot, vain; mut sanon teille,
Ett' anomus on hälle myönnetty.
(Eräs aatelismies tulee.)
AATELISMIES.
Majesteetti, Henrik Lancaster on kiinni
Ja vangittuna linnan portilla.
KUNINGAS EDWARD.
Siis laita, että Toweriin hän viedään. —
Nyt kiinniottajalta tiedustamme,
Mitenkä vangittiin hän. — Mukaan, rouva! —
Pitäkää, loordit, rouvaa arvossa.
(Kuningas Edward, Lady Grey, Clarence ja aatelismies menevät.)
GLOSTER.
Niin, naista kyllä arvoss' Edward pitää.
Luut, lihat, kaikki jospa hältä hivuis,
Ett' uutta vesaa hänen lanteistaan ei
Kultaisten toiveitteni tielle nousis!
Mut mun ja mielintöni välillä —
Kun haudass' irstaan Edwardin on oikeus —
On Clarence, Henrik sekä nuori Edward,
Ja näiden arvaamaton jälkipolvi,
Jotk' anastavat multa kaikki paikat;
Tuo pahaa hankkeilleni ennustaa.
Näin tässä valtaa siis vain uneksin,
Kuin mies, jok' ulkokalliolla seisoo
Ja kaukaa näkee ikävöidyn rannan
Ja toivoo, että jalka noutais silmää,
Ja noituu merta, joka sulkee tien,
Ja uhkaa, että kuiviin hän sen kuivaa.
Näin minäi kaukaa halaan kruunua,
Näin minäi noidun noita esteitä,
Näin minäi sanon: pois ne kaikki karsin,
Ja mahdottomill' itseäni mairin.
Ylen on silmä virkku, sydän ylvä,
Jos käsi ei ja voima niitä vastaa.
Mut, entä jos jäis kruunuttomaks Richard,
Mit' iloa ois muuta maailmassa?
No, taivastani naisten sylist' etsin,
Ruumiini kiiltokoruin koristan,
Lumoan kauniit naiset suin ja silmin.
Oh, kurja toivo! Ennenkuin sen tapaan,
Sadoittain voitan kultakruunuja.
Jo äidin kohdussa mun lempi jätti,
Ja, etten sais sen riemuist' osaa, lahjoi
Se lahja-pahaisella raihnaan luonnon
Käteni kuivaamaan kuin lahon korren.
Latomaan vuoritönkän selkääni,
Miss' istuu rumuus, ruumistani ilkkuin;
Tekemään epäpariks sääreni
Ja suhteettomaks joka ruumiin-osan,
Kuin minkä möhkäleen tai karhunpennun,
Jot' emä viel' ei ole valmiiks nuollut.[6]
Minäkö oisin lemmittäväks luotu?
Oo, röyhkeytt' inhaa, aateliakin moista!
Siis, kun ei maa suo mulle muuta hupaa
Kuin sortaa, lannistaa ja polkea
Jokaista, jok' on mua muodokkaampi,
Niin taivaani on kruunust' uneksia
Ja tätä mailmaa helvettinä pitää,
Siks kunnes tämän ruman ruhon päätä
Ylt' ympäröitsee kruunun kultavanne.
Mut kuinka voittaa kruunu, viel' en tiedä,
Kun kodist' erottaa mun monen henki;
Ja minä — niinkuin okametsään jäänyt,
Joka repii okaita ja okaat häntä,
Ja tietä etsii, mutta tieltä eksyy,
Ei tiedä, miten selvään ilmaan päästä,
Mut toivotonna sinne pyrkii vain, —
Niin minäi kruunun tähden tuskaa kärsin
Ja tästä tuskast' irti päästä tahdon,
Tai verisellä kirveell' avaan tieni.
Hymyillä voin ja tappaa hymyillen
Ja huutaa: hyvä! vaikka sydän särkyis,
Ja pakkovesin kastaa poskiani
Ja muotoani muutella jos kuin.
Enemmän purjeit' upotan kuin Ahti,
Salamoin surmaan niinkuin basiliski,
Niin oiva olen puhuja kuin Nestor,
Ja petän viekkaammin kuin Ulysses,
Ja, niinkuin Sinon valtaan toisen Troijan;
Kameleontin voitan välkynnässä
Ja Proteuksen muodon muunnossa
Ja Macchiavellin otan murhan-oppiin.
Kun tuon voin, kruununkin voin voittaa hevin;
Kuink' ylhääll' olkoonkin, sen alas revin.
(Menee.)
Kolmas kohtaus.