WARWICK (Bonalle).
Ja kuninkaani puolest', arvon neiti,
Mun tulee, luvallanne, nöyrimmästi
Suudella kättänne ja kielin teille
Julistaa julki kuninkaani sydän,
Johonka maine, täyttäin valppaan korvan,
On puhtaan, kauniin kuvas pystyttänyt.
KUNINGATAR MARGAREETA.
Mua kuulkaa, Ranskan Ludvig, Bona neiti,
Ennenkuin vastaatte. Tuon miehen pyyntö
Edwardin tosirakkaudest' ei lähde,
Vaan pakon siittämästä petoksesta.
Tyranni kuink' ois maassaan turvattu,
Jos hän ei vahvaan ulkovaltaan liittyis?
Ja tyranniks se hänet osoittaa,
Ett' yhä elää Henrik; ja jos kuolis,
Niin täss' on hänen poikans', Edward prinssi.
Siis varo, Ludvig, ettei liitto tää
Sinua häpeään ja vaaraan saata.
Valtaaja hetken hallitsee; mut taivas
Vanhurskas on, ja aika väärät kaataa.
WARWICK.
Herjaava Margareeta!
PRINSSI.
Miks ei kuningatar?
WARWICK.
Siks ett' ol' isäs, Henrik, valtaaja;
Ei kuningatar hän, et prinssi sinä.
OXFORD.
Siis Warwick tekee tyhjäks suuren Gauntin,
Jok' Espanjasta valtaosan otti;
Ja Gauntin jälkeen Henrik neljännen,
Jonk' äly älyjen ol' esikuva;
Ja tämän jälkeen Henrik viidennen,
Jok' urotöillään voitti koko Ranskan;
Juur' näistä meidän Henrik polveutuu.
WARWICK.
Miks, Oxford, sulavassa puheessasi
Et maininnut sa, kuinka kuudes Henrik
Menetti kaiken, minkä viides voitti?
Nää Ranskan päärit saisi sille nauraa.
Mut muuten kaksiseitsemättä vuotta
Tuon sukupuun on ikä: turha aika,
Kun valtakunnan nautintaa se koskee.
OXFORD.
Noin puhut, Warwick, ruhtinaasta, jota
Kuusneljätt' olet vuotta palvellut,
Ja petoksestasi et punastu!
WARWICK.
Oxfordko, joka oikeutt' aina puolsi,
Nyt vääryytt' aikoo sukupuulla peittää?
Hyi! Henrik heitä, Edward tunnusta!
OXFORD.
Kuin? Häntä, jonka väärä tuomio
Vanhimman veljeni, lord Aubrey Veren,
Vei kuolemaan? Ja lisäks, isänikin,
Kun vuotens' oli varisemaan kypsät
Ja tuonen veräjää hän lähenteli?
Ei, ei! Niin kauan kuin tää käsi kestää,
Niin kauan kestää Lancasterin huone.