WARWICK.
Kuningas Ludvig, taivaan kuullen vannon,
Niin totta autuaaks kuin tulla tahdon,
Ett' olen puhdas vilpist' Edwardin.
Mun kuninkaani ei hän enää ole,
Kun näin mua häpäisee, viel' enemmän
Tok' itseään, jos häpeänsä näkis.
Ma unohdinko, että Yorkin heimo
Isäni varhaan surmaan vei ja salli
Sisaren-tyttäreni raiskattavan?[7]
Kuninkaan kruunun hänellekö hankin,
Ja perinnöstään työnsin Henrikin,
Ja häpeänkö näin saan palkakseni?
Häpeä hälle! Kunnia on mun.
Ja saadakseni jälleen kunniani,
Min hänen tähtensä ma menetin,
Pois luovun hänestä ja palaan jälleen
Luo Henrikin. — Siis, jalo kuningatar,
Pois vanhat salavihat heittäkää;
Täst' edes olen nöyrä palvelijanne.
Ma neiti Bonan loukkauksen kostan
Ja jälleen Henrikin ma valtaan nostan.
KUNINGATAR MARGAREETA.
Sanasi, Warwick, vihan lemmeks kääntää:
Syyt vanhat anteeks suon ja iloitsen,
Ett' ystävä taas olet Henrikin.
WARWICK.
Niin ystävä, niin tosi ystävä,
Ett' armosta jos Ludvig kuningas
Valiojoukon sotureita antais,
Lupaisin Englantiin ne sotaan viedä
Ja istuimeltaan syöstä tyrannin.
Uus morsian ei hälle turvaks liene;
Ja Clarence puolestaan — niin kertoo kirje —
Hänest' on varmaan luopumaisillaan,
Kun himo hänet naimaan vei, eik' arvo
Eik' isänmaamme pelastus ja turva.
BONA.
Kuink', armas veli, Bona kostetaan,
Jos sin' et kurjaa kuningatart' auta?
KUNINGATAR MARGAREETA.
Kuink', arvon prinssi, Henrik saattaa elää,
Jos sin' et toivotonta pelasta?
BONA.
Min' anon samaa, mitä kuningatar.
WARWICK.
Ja minä teihin yhdyn, neiti Bona.
KUNINGAS LUDVIG.
Ja minä häneen, sinuun, Margareetaan.
Siis vihdoin vakaast' olen päättänyt
Teit' auttaa.
KUNINGATAR MARGAREETA.
Kiitokset nöyrät kaikkein puolesta!
KUNINGAS LUDVIG.
Englannin airut, sinä, riennä heti
Sanomaan tuolle valhekuninkaalles,
Viekkaalle Edwardille, että Ludvig
Lähettää naamioita tanhumaan
Hänen ja uuden morsionsa häihin.
Näet, kuink' on laita; häntä säikyttele.