KUNINGATAR ELISABET.
Ah, veli Rivers, etkö ole kuullut,
Kuink' äsken Edward-kuninkaan on käynyt?
RIVERS.
Hukannut tappelunko Warwickille?
KUNINGATAR ELISABET.
Ei, mutta oman suuren persoonansa.
RIVERS.
Mitä? Onko majesteetti kaatunut?
KUNINGATAR ELISABET.
On, melkein kaatunut: hän vanki on,
Joko sitte uskottomat vahdit petti,
Tai vihollinen hänet yllätti.
Ja lisäks kuulin, että halluss' on hän
Tuon Yorkin piispan, joka Warwick-pedon
On veli ja siis meidän vihamies.
RIVERS.
Surkeita uutisia todellakin!
Mut, arvon rouva, kaikki täytyy voittaa,
Voi Warwickinkin tuhon päivä koittaa.
KUNINGATAR ELISABET.
Siis meit' ei epäilys saa katkeroittaa.
Ma epätoivon torjun rakkaudesta
Edwardin lapseen, jok' on kohdussani;
Se käskee vihani mun hillitä
Ja nöyryydellä kantaa ristiäni.
Sen vuoks niin monta kyynelt' alas nielen,
Vert' imeväiset huokaukseni salpaan,
Ne ettei hukuttais tai tuhois tätä
Edwardin lasta, kruununperijätä.
RIVERS.
Mut, rouva, miss' on Warwick?
KUNINGATAR ELISABET.
Lontooseen,
Kuulemma, marssii, asettamaan kruunun
Henrikin päähän jälleen. Lopun arvaat:
Edwardin ystävät on kaadettava.
Mut estääkseni julman väkivaltaa —
Sill' ei saa luottaa valanrikkojaan, —
Ma heti pyhän turvapaikan etsin,
Niin että Edwardin ma oikeuksista
Ainakin perillisen pelastan.
Siell' ei mua väkivalta, juonet tapaa.
Siis paeta kun voimme, paetkaamme;
Jos Warwick meidät saa, niin surman saamme.
(Menevät.)