(Kuningas Henrik, Clarence, Warwick, Somerset, nuori Richmond, Oxford, Montague, Twmerin linnan päällikkö ja seuralaisia.)
KUNINGAS HENRIK.
Nyt, päällikkö, kun ystävät ja Luoja
Edwardin ovat syösseet istuimeltaan,
Vapaudeks muuttaneet mun vankeuteni,
Suruni iloks, toivoks pelkoni,
Mit' olen sulle huolenpidon velkaa?
PÄÄLLIKKÖ.
Ei alamainen velo valtiastaan;
Mut nöyrä rukous jos sallitaan,
Niin anteeks anon teidän armoltanne.
KUNINGAS HENRIK.
Mist' anteeks? Hyvänäkö-pidostasi?
Hyvyytes palkitsen, siit' ole varma,
Kun vankeuteni muutit mulle huviks,
Sellaiseks huviks, mitä lintu tuntee
Häkissä, kun se, kauan tuskailtuaan,
Kotoisen sulolaulun raikuessa,
Unohtaa vapautensa. — Sinä, Warwick,
Lähinnä Jumalaa, mun vapautit,
Ja siitä Jumalaa ja sua kiitän:
Hän oli tekijä, sin' olit ase.
Siis, jotta onnen vihat voittaisin,
Eläen halpana, sen iskuist' erin,
Ja jotta minun turmantähteni
Ei kohtais tämän armaan maani kansaa,
Niin sulle, Warwick, vaikka itse kannan
Ma valtikkaa, nyt hallituksen annan:
Sinulla toimissas on aina onni.
WARWICK.
Olitte aina avuistanne kuulu,
Nyt teiss' on viisaus yhtä suur' kuin avut,
Kun onnen juonet taiten vältätte:
Vain harvat tähtiensä johtoon tyytyy.
Mut yhtä seikkaa moitin, majesteetti:
Mun valitsette, vaikk' on Clarence läsnä.
KUNINGAS HENRIK.
Ei, Warwick, sinä vallan ansaitset:
Sinulle taivas syntymässäs antoi
Jo laakerseppeleen ja öljypalmun
Sodan ja rauhan valtamerkiksi;
Siis sulle mielist' annan ääneni.
WARWICK.
Min' annan Clarencelle ääneni.
KUNINGAS HENRIK.
Warwick ja Clarence, tänne kätenne!
Ne yhdistäkää, samoin sydämmenne,
Ett' eripura hallintaa ei haittais;
Teen kummastakin teistä protektorin,
Ja itse vietän hiljaist' elämää
Ikäni lopun käyttäin hartauteen
Ja synnin syyttöön, Herran kiitokseen.
WARWICK.
Mitä vastaa Clarence valtiaansa tahtoon?
CLARENCE.
Hän siihen suostuu, jos vain Warwick suostuu;
Sun onneesi ma luotan kokonaan.