PERCY.
Niin käynyt ois, vaikk' oisi
Emonne natukissa poikinut
Ja itse ette koskaan syntynytkään.
GLENDOWER.
Maa järkkyi, sanon ma, kun synnyin minä.
PERCY.
Maa, sanon ma, mun mieltäni ei ollut,
Jos luulette sen teitä järkkyneen.
GLENDOWER.
Maa vapisi ja taivas leimueli.
PERCY.
Maa järkkyi kai, kun näki taivaan liekit.
Ei syntymänne pelost' ensinkään.
Poteva luonto ankarista purkeist'
Useinkin helpon saapi; usein vaivaa
Kohtuista maata jonkinlainen ähky,
Kun henki riihaton on vangittuna
Sen sisuksiin; ja tää kun pyrkii maalle,
Niin eukko-rukka vapisee, ja tornit
Se kukistaa ja sammaltuneet linnat.
Kipua moista teidän syntyissänne
Maa-emo varmaan tunsi.
GLENDOWER.
Noin ei rohkeis
Mua moni vastustella. Vielä kerran
Sen sanon: maailmaan kun tulin minä,
Niin taivaan otsan peitti tulihaamut,
Vuorilta vuohet syöksyivät, ja karja
Porullaan täytti kedot säikkyneet.
Nää enteet minun suuruuttani tiesi,
Ja koko elämäni osoittaakin,
Ett' arki-ihmisiin en kuulu minä.
Ken, sylimä sen meren, joka huuhtoo
Englannin, Skotlannin ja Walesin rantaa,
Mua tahtoo neuvoa kuin koulupoikaa?
Ken vaimon-syntyinen, mun rinnallani
Voi salataidon jyrkännettä nousta
Tai tieteen syvyyksiin mua seurata?
PERCY.
Paremmin walesiläist' ei kukaan haasta.
Ma tahdon murkinoida.
MORTIMER.
Vait, Percy lanko! Vimmaan hänet saatat.
GLENDOWER.
Voin hornast' aaveita ma kutsua.
PERCY.
No, sen voin minäkin, ja sen voi kaikki,
Mut toinen asia on, tulevatko.