(Constance, Arthur ja Salisbury tulevat.)
CONSTANCE.
Vai naineet! Rauhan tehneet! Väärää verta
Seattu väärään! Ystäviksi tulleet!
Dauphinko Blancan saa, nuo maatko Blanca?
Ei, ei! Sa puhut väärin, kuulit väärin.
Mietihän, kerro uudestaan se vielä.
Ei voi niin olla; sanot vain, ett'on niin.
Ma uskon, ettei sinuun uskomista,
Puheesi vain on rahvaan tyhjää tuulta.
Luulenpa, että luulen sua, mies;
Kuninkaan vala takaa mulle toista.
Saat rankaisun, kun näin mun säikytit:
Ma sairas olen, altis pelolle,
Vääryyttä kärsinyt ja pelon alla,
Turvaton olen leski, pelon oma,
Ja vaimo luontoaan jo pelkoon luotu.
Jos tunnustatkin, että puhut pilaa,
Ei säikkyneet saa elonhenget rauhaa,
Vaan värjyin värisevät kaiken päivää.
Pudistat päätä; mitä sillä tahdot?
Miks synkeästi katsot poikaani?
Ja miksi käsi povellasi, miksi?
Miks silmästäsi murheen vesi tulvii
Kuin ylvä virta yli äyräittensä?
Puheesko takeita nuo synkät merkit?
Puhu, mut älä kaikkea, mit' äsken;
Vain sana: puhees tosiko?
SALISBURY.
Niin tosi,
Kuin teistä varmaan ne on valheelliset,
Joidenka syy on, ett' on puhe tosi.
CONSTANCE.
Jos tätä murhett' uskomaan mua neuvot,
Niin neuvo myös se murhe murhaamaan.
Niin elämä ja usko vastaan tulkoot
Kuin kahden hurjapäisen miehen raivo,
Jotk' ensi yhtymässä sortuvat.
Dauphin nai Blancan! Mihin joutuu Arthur?
Englanti Ranskaan liittyy! Entä minä?
Pois, mies! En näköäsi sietää voi;
Tuo sanomasi rumentaa sun aivan.
SALISBURY.
Mit' olen muuta pahaa tehnyt teille,
Kuin muiden tuoman pahan ilmaissut?
CONSTANCE.
Se paha on jo itsessään niin inhaa,
Ett' itse kertojankin pahentaa.
ARTHUR.
Oi, äiti hyvä, tyyntykää, ma pyydän.
CONSTANCE.
Jos sinä, tyyntäjäni, ruma oisit,
Kuvaton, äitis kohdun häväistys,
Rivoa tahraa, inhaa vammaa täysi,
Hupelo, rampa, kyssä, rujo, musta,
Pisoilla, luomill' yltä ryvetetty,
En siitä huolisi, vaan tyyni oisin;
Et silloin mulle rakas oisi, etkä
Ois syntysi ja kruunun arvoinen.
Mut kaunis olet; kehdossas jo, armas,
Sua suosi yhdess' onnetar ja luonto.
Luonnolta puoleks auenneen sait ruusun
Ja liljan hohdon. Ah! Mut onnetar
Se muuttui, viettyi pois ja sulta vietiin;
Juhana setäs kanssa nyt se kiemaa,
Ja käsin kultaisin se Ranskan lahjoi
Kuninkaan arvon maahan tallaamaan
Ja parittajaks teki majesteetin.
Niin, Ranska Juhanan ja onnettaren,
Niin, valtaajan ja porton parittaa. —
Mies, eikö tehnyt väärää valaa Ranska?
Sanoilla hänet myrkytä, tai mene,
Ja jätä yksin tuskat nää, jotk' yksin
Mun kantaa täytyy.
SALISBURY.
Anteeks suokaa, rouva,
Mut ilman teitä palata en voi.
CONSTANCE.
Sa voit, sun pitää; minä en sua seuraa.
Suruni ylvääks opetan; sill' ylväs
Se suru on, se omaajansa valtaa.
Minun ja tämän suuren surun luokse
Kuninkaat kokoon tulkoot; niin, näet, suuri
On tuskani, ett' aava, vankka maa
Se yksin jaksaa sitä kannattaa.
(Heittäytyy maahan.)
Täss' istun suruineni; tässä meitä
Kuninkaat kumarrelkoot: käske heitä!