KUNINGAS PHILIP.
Rohkeutta, rouva! Malttukaa, Constance!
CONSTANCE.
Ei, kaiken lohdun, kaiken avun hyljin,
Pait kuolon, kuolon: lohdun viimeisen
Ja tosiavun. Armas, maire kuolo!
Suloinen löyhkä! Tuore mätäisyys!
Ikuisen yösi vuoteelta nyt nouse,
Sa kaiken onnen kauhistus ja kammo!
Suudella tahdon vihatuita luitas
Ja silmäni sun silmäkuoppiis painaa,
Madoillas sormiani sormustella
Ja mättää inhaa multaa suuni täyteen
Ja hirmukalma sinunlaises olla.
Nyt irviin suu, niin hymyväsi luulen,
Ja vaimonas sua halaan! Tule, tule,
Kurjuuden henttu!
KUNINGAS PHILIP.
Rauhaa, kaunis murhe!
CONSTANCE.
Ei, ei, niin kauan kuin vain huutaa jaksan!
Oi, ukkosen jos suussa kielen' oisi,
Niin tuskillani mailman järkyttäisin
Ja unest' ajaisin tuon julman ruoton,
Mi raukeaa ei naisen ääntä kuule
Ja päivittäistä rukousta ilkkuu.
PANDULPH.
Tuo hulluuden on puhett', eikä surun.
CONSTANCE.
Et ole hurskas, noin kun panettelet.
Vai hullu! Omaa lastani nyt raastan;
Nimeni Constance; Gottfrid mieheni;
Nuor' Arthur poikani, ja hän on poissa!
Vai hullu! Hyvä Jumala, jos oisin,
Ett' itseni ma voisin unhottaa!
Jos voisin, oi, mink' unhottaisin tuskan!
Viisautta saarnaa, että hulluks saat mun,
Niin pyhäks itse tulet, kardinaali.
En hulluna, vaan tuskan tuntevana,
Saan järkipuoleltani järkineuvon,
Mitenkä tästä tuskastani päästä,
Ja tikarin tai hirsipuun se neuvoo.
Jos hullu oisin, poikaani en tuntis,
Häneksi ryysyvauvan luulisin.
En ole hullu; liian hyvin tunnen,
Mink' eri vaivan joka turma tuo.
KUNINGAS PHILIP.
Sitokaa palmikkonne! Mikä lempi
Tuon tukan tuuheiss' asuu kiharoissa!
Hopeapisara jos niihin laskee.
Niin siihen pisaraan kuin yhteissuruun
Tuhannen hiusta ystävyksin juuttuu,
Kuin uskolliset hartaat toverit
Eriämättöminä turmiossa.
CONSTANCE.
Siis, Englantiin!
KUNINGAS PHILIP.
Nuo hiukset sitokaa!
CONSTANCE.
Sen kyllä teen; ja miksikä sen teen?
Kun siteistään ne päästin, ääneen huusin:
"Oi, niin jos voisin päästää poikani,
Kuin nämä hiukset vapauteen päästän!"
Mut kadehdin nyt niiden vapautta,
Ja kahlehtia tahtoisin ne jälleen,
Kun vankina on poika parkani. —
Ah, isä kardinaali, kuulin teiltä,
Ett' ystävämme taivaassa me näemme;
Jos totta tuo, niin taas näen poikani,
Sill' esikosta Kainist' alkaen
Ja aina lapseen eilen syntyneeseen
Niin suloista ei luomaa ole nähty.
Mut surun mato kukkaani nyt kaivaa
Ja poskilt' ajaa pois sen syntysulot,
Niin ett' on kolosilmäinen kuin aave
Ja kalvas, laiha niinkuin kuumeen vilut;
Ja niin hän kuolee; ja kun nousee jälleen,
Ja taivaan salissa kun hänet kohtaan,
En häntä tunne; siis en koskaan, koskaan
Saa enää Arthur-pulmustani nähdä.