PANDULPH.
Noin haikea on tuska kauhistusta.
CONSTANCE.
Hän puhuu, joll' ei ole poikaa ollut.
KUNINGAS PHILIP.
Surua hellitte kuin omaa lasta.
CONSTANCE.
Niin suru täyttää lapsen tyhjän paikan,
Sen vuoteessa se makaa, se mua seuraa,
Sen sulokatsetta, sen ääntä matkii,
Sen kaikki kauniit avut mieleen johtaa,
Sen tyhjään pukimeenkin pukeutuu;
Siis, syystä minä lemmin surua.
Hyvästi! Jos ois teillä suru moinen,
Paremmin minä teitä lohduttaisin. —
(Repelee tukkaansa.)
En päässä tätä järjestystä kärsi,
Kun moinen hämmennys on sielussa.
Oi, lapseni! Oi, Arthur, armas poika!
Iloni, elämäni, kaikkeni!
Sa lesken-lohtuni ja huolten hoiva!
(Menee.)
KUNINGAS PHILIP.
Pahinta pelkään nyt, ja häntä seuraan.
(Menee.)
LOUIS.
Ei mulle iloks mikään maailmassa;
Elämä tympäisee kuin vanha taru
Unisen tylsään korvaan matkittuna.
Niin karvas häpeä on turmellut
Makean mailman maun, että nyt se
Vain häpeää ja karvautta tarjoo.
PANDULPH.
Juur' ennen terveyden palaamista,
Juur' taudin taitteessa on kipu haikein.
Jokainen pahe, joka meidät jättää,
On luopuessaan pahimmillaan. Mitä
Tään päivän kadossa te kadotitte?
LOUIS.
Kaikk' ilon, kunnian ja onnen päivät.