ARTHUR.
Niin pieni prinssi — vaikka suuremmankin
On oikeus — kuin suinkin. — Olet synkkä.
HUBERT.
Niin, totta, olen ollut iloisempi.
Hyväinen aika! Luulin, ettei voisi
Muu kukaan olla synkkä kuin vain minä.
Mut muistanpa, kun Ranskass' olin, siellä
Nuor' oli herrasto kuin yö niin synkkää
Vain huvikseen. Niin kristitty kun olen,
Jos oisin vapaa nyt ja lammaspaimen,
Niin iloinen ma oisin päivän pitkän.
Niin oisin täälläkin, jos vain en varois,
Ett' aikoo setä mulle lisää pahaa:
Hän pelkää minua ja minä häntä.
Mun syynikö, ett' isäni on Gottfrid?
Ei, totta, ei! Oi, Jumala! Jos oisin
Sun poikas, Hubert, niin mua rakastaisit.
HUBERT (syrjään).
Viattomilla loruillaan hän minuss'
Elohon herättää jo kuolleen säälin,
Jos häntä puhuttelen; joutuun toimeen!
ARTHUR.
Oletko sairas? Kalvas olet tänään.
Ah, jospa oisit sentään hiukan sairas!
Yön luonas istuisin ja valvoisin;
Ma enemmän sua hellin kuin sa mua.
HUBERT (syrjään).
Poveni sanoillaan hän valloittaa. —
Lue, pikku Arthur!
(Näyttää hänelle paperia.)
(Syrjään.)
Hupsu kosteus sinä!
Pois karkoitat sa julman kidutuksen!
Pian toimeen, muuten silmistäni lujuus
Naiskyynelinä vetrehinä vierii! —
Lukea voitko? Kaunis käsi, mitä?
ARTHUR.
Niin rumaan tarkoitukseen liian kaunis.
Molemmat silmät kuumin raudoin polttaa!
HUBERT.
Mun täytyy, laps.
ARTHUR.
Ja tahdot myös?
HUBERT.
Ja tahdon.
ARTHUR.
Ja hennot? Päätäsi kun särki, sidoin
Otsaasi nenäliinan, parahani —
Kuninkaan tytär ommellut sen oli —
Takaisin sitä koskaan vaatimatta.
Pitelin sydänyönä käsin päätäs
Ja tarkkana, kuin tunnilleen minuutit,
Alati virkistelin vitkaa aikaa,
Kysyen: "Mitä puutut?" "mitä särkee?"
Tai "mitä hyvää voisin tehdä sulle?"
Levossa köyhän miehen laps ois maannut
Sinulle lemmen sanaa sanomatta,
Mut sairaanhoitajasi oli prinssi.
Kai luulet lempeäni teeskelyksi
Ja juoneks sitä sanot: tee kuin tahdot.
Jos taivaan suomasta nyt mua piinaat,
No niin, sun täytyy. — Silmänikö puhkot?
Nää silmät, jotka sinuun tuimaa katsett'
Ei luoneet eikä luo?