HUBERT.
Mua vala vaatii:
Tulisin raudoin ne mun polttaa täytyy.
ARTHUR.
Ah! Tuo vain tähän rauta-aikaan sopii!
Mut itse rauta tulipunainenkin,
Läheten silmää, kyyneleeni joisi
Ja viattomuuteni lähteess' itse
Näin sammuttaisi kuumaa kiukkuaan;
Niin, ruosteestakin syöpyis, siksi että
Tulellaan silmäkultaa vioitti.
Sinäkö takorautaa kovempi?
Jos saapuis enkeli ja sanois mulle,
Ett' aikoo Hubert multa silmät pistää,
En sitä uskois; sinua vain uskon.
HUBERT (polkien jalkaa).
Esille!
(Palvelijat palajavat, mukanaan köydet, raudat y.m.)
Tehkää niin kuin teitä käskin.
ARTHUR.
Oi, säästä, Hubert! Säästä! Silmät puhkoo
Jo noiden verimiesten tulikatse.
HUBERT.
Tuo tänne rauta! Kiinni hänet tuohon!
ARTHUR.
Oi, miksi tarpeen moinen raju raakuus?
En tenää vastaan; seison niinkuin kivi.
Jumalan tähden, Hubert, älä köytä!
Oi, kuule, Hubert! Laita pois nuo miehet,
Ja hiljaa minä istun niinkuin lammas,
En liiku, käänny, henkeäni vedä.
En rautaa katso vihassa. Nuo miehet
Vain laita pois, niin anteeks annan sulle,
Jos mitä tuskaa mulle hankkinet.
HUBERT.
Pois menkää; yksin meidät jättäkää.
1. PALVELIJA. Mielisti erin moisest' olen työstä.
(Palvelijat menevät.)
ARTHUR.
Voi mua, pois kun sätin ystäväni!
Häll' ilkas katse on, mut sydän hellä. —
Takaisin kutsu mies! Hän säälillään
Sun säälis elvyttäis.