PEMBROKE.
Kuningas puhuu vielä; ja hän luulee,
Ett' ulkoilmahan jos hänet tuodaan,
Niin ankaran ja tuimelevan myrkyn
Tulinen hehku siitä vaimenee.
PRINSSI HENRIK.
Puutarhaan tänne hänet tuottakaa. —
(Bigot menee.)
Houriiko vielä?
PEMBROKE.
Tyynempi hän nyt on
Kun teidän lähteissänne; äsken lauloi.
PRINSSI HENRIK.
Oi, taudin hairausta! Viimeisillään
Ei tuimat tuskat tunne itseään.
Kun kuolo ryöstänyt on ulko-osat,
Niin näkymättömiin se katoo, sieluun
Se rynnistää, ja sitä kiusaa, raataa
Nyt legionat haaveit' outoja,
Jotk', ahtautuen tähän viime loukkoon,
Vain hämmentävät toisiaan. On kummaa
Tuo kuolon laulaminen. Poika olen
Ma tuolle kalpealle joutsenelle,
Jok' omaa kuolinvirttään vaikeroitsee
Ja heikkoutensa urkutorvella
Sielun ja ruumiin soittaa ikirauhaan.
SALISBURY.
Huoletta, prinssi; teill' on syntyvalta
Tää sekasorto järjestää, mi hältä
Jäi muodottomaksi ja keskoiseksi.
(Bigot palajaa seuralaisineen, jotka tuolissa
kantavat kuningas Juhanaa.)
KUNINGAS JUHANA.
Nyt sielulla on tilaa! Mielinyt
Ei mennä ovist' eikä ikkunoista.
Niin kuuma mun on povessani kesä,
Ett' ihan tomuks sisukset se jauhaa.
Olen kuva, jonka kynä kyhännyt
On pergamentille; tulessa tässä
Kutistun nyt.
PRINSSI HENRIK.
Kuin voitte, majesteetti?
KUNINGAS JUHANA.
Tuhottu, — myrkytetty, — kuollut, — kurja;
Ja kukaan teist' ei pyydä talvea
Jääkättään vatsahani pistämään,
Tai johda valtakunnan virtoja
Poveeni palavaan, tai pyydä, että
Mun pykiville huulilleni pohja
Viluista tuultaan suikkaisi ja jäillään
Mua viihdyttäisi. — Paljoa en pyydä,
Vain kylmää lohtua, ja tylyt, kovat
Te olette, kun senkin kiellätte.
PRINSSI HENRIK.
Oi, kyyneleilläni jos oisi voimaa
Virkistää teitä!