(Buckinghamin haamu nousee.)
HAAMU.
(Richardille.) Ma ensimmäisenä sun valtaan saatoin
Ja viimeisenä ko'in hirmuisuuttas.
Buckinghamia taistelussa muista
Ja oman syyllisyytes kauhuun kuole!
Uneksi surmaa, veritöitä vaan,
Käy kammoll' epätoivon kuolemaan! —
(Richmondille.) Toivossa kuolin saada sua auttaa,
Nyt ilon saat ja lohdun kuolleen kautta.
Sua Jumal' enkeleineen auttakoon,
Ja Richard pöyhkeimmillään kaatukoon!
(Haamut katoavat. Kuningas Richard havahtaa unestaan.)
RICHARD.
Hoi, toinen ratsu! — Side haavalleni! —
Kies' auttakoon! — Vait! Se vaan oli unta. —
Pelokas tunto, minkä tuskan tuotat! —
Kah, liekki siintää! — Sydänyö on synkkä.
Pintaani kylmä kauhun hiki karmii.
Pelkäänkö? Itseäni? Muit' ei täällä.
Richardia Richard rakastaa; se tietää:
Minä olen minä. Murhaajaako täällä?
Ei, — on: min' olen täällä; pakoon siis! —
Ketä? Itseäni? Hyvä; mistä syystä?
He, kostaakseni. Kelle? Itselleni?
Ah, rakastanhan itseäni! Mistä?
Hyvästäkö, jot' itselleni tein?
Ei, ei! Ma ennen itseäni vihaan
Pahuuden töistä, joita tein ma muille.
Min' olen konna. Valett'! Enpä ole.
Älä herjaa, narri! — Älä mairi, narri!
On tunnollani tuhat eri kieltä,
Ja joka kielellä on eri kanne,
Ja joka kanne mua konnaks syyttää.
Niin, väärää, väärää valaa ylimäärät,
Ja murhaa, hirmumurhaa julmat määrät,
Rikosta kaikkinaista täydet määrät
Lain eteen käy ja huutaa: syypää! syypää!
Ma kammon. — Ei niin luotukaan mua lemmi;
Jos kuolen, ei niin sielukaan mua sääli; —
Ja miksi sääliskään, kun en ma itse
Vähääkään omaa itseäni sääli? —
Minusta kaikki murhaamani sielut
Tulivat telttaani ja kaikki huutain
Huomenna kostavansa Richardille.
(Ratcliff tulee.)
RATCLIFF.
Kuningas, —
RICHARD.
Kuka siellä?
RATCLIFF.
Ratcliff, herra;
Kylässä valpas kukko kahdest' on jo
Huomenta tervehtinyt; ystävänne
On nousseet, soljittavat tamineitaan.
RICHARD.
Näin julmaa unta, Ratcliff. — Mitä luulet,
Ovatko kaikki ystävämme taatut?
RATCLIFF.
Epäilemättä.