ELISABETH.
Vain traagillisen raivon alkunäytös: —
Kuningas, poikas, mieheni on kuollut.
Elääkö oksat, kun on juuri poissa?
Ja mehun puutteess' eikö lehvät kuihdu? —
Ken elää mielii, itkeköön! Ken kuolla,
Sen tehköön joutuun, jotta sielumme
Kuninkaan sielun lennoss' ennättäisi
Ja nöyrän alamaisen tavoin seurais
Ikuisen levon valtakuntaan häntä!
HERTTUATAR.
Suruusi mull' on osaa yhtä paljon,
Kuin oikeutt' ennen jaloon puolisoosi,
Minäkin kunnon miehen surmaa itkin
Ja kuviensa katsomisest' elin;
Kaks tämän ylvään muodon kuvastinta
Nyt ilkisurma pirstoiksi on lyönyt,
Ja mulle lohduks jäi vaan kiero lasi,
Joss' inholl' oman häpeäni näen.
Sin' olet leski, mut myös äiti olet,
Ja lohduks sulle lapsesi on jäänyt;
Mut kuolo mun vei rinnoiltani miehen,
Käsistä heikon kaksi sauvaa riisti,
Clarencen, Edwardin. Oi! syytä mulla —
Kun sull' on puolet vaan mun murheistani —
Tukeuttaa parkuuni sun voihkinasi.
POIKA.
Isämme surmaa ette, täti, surrut;
Kuink' itkemään me teitä auttaisimme?
TYTTÖ.
Ei meidän orpoin hätää surkuteltu;
Siis teidänkään ei lesken huolta surra.
ELISABETH.
Apua voihkinaani min' en pyydä,
En tyhjä minä valituksist' ole.
Virtailkoot silmihini lähteet kaikki,
Kuun kostean ett' ohjaamana sitten
Maailman upottaisin kyyneltulvaan!
Voi miestäni, voi kelpo Edwardia!
LAPSET.
Voi isäämme, voi kelpo Clarencea!
HERTTUATAR.
Voi Edwardia ja voi Clarencea!
ELISABETH.
Tukeni Edward oli; hän on poissa.
LAPSET.
Tukemme Clarence oli; hän on poissa.
HERTTUATAR.
Tukeni kumpikin; he ovat poissa.