NORTHUMBERLAND.
Tuo lukekaa sill' aikaa.
KUNINGAS RICHARD.
Paholainen,
Mua kiusaat ennen jo kuin helvetissä!
BOLINGBROKE.
Mylord Northumberland, ei enää tuota.
NORTHUMBERLAND.
Mut sill' ei ole kansa tyydytetty.
KUNINGAS RICHARD.
Se tyydytetään; tarpeeks asti luen,
Kun oikean näen kirjan, miss' on kaikki
Mun syntini, ja se — ma olen itse.
(Palvelija palajaa, tuoden peilin.)
Tuo tänne peili; siitä nyt ma luen. —
Viel' enkö kurttuisempi? Niinkö monta
On lyömää suru kasvoihini lyönyt,
Eik' ole haavoittanut syvempää? —
Sa, imartava lasi, mua petät
Kuin onnenpäiviltäni kumppanit.
Tuo sekö katse, joka kattons' alla
Komensi tuhansia joka päivä?
Tuo sekö katse, joka katsojalta
Kuin aurinkoinen silmät häikäisi?
Tuo katseko se katsoi sivu houkat
Ja nyt on Bolingbroken katseen alla?
On heikko loisto tuossa katseessa,
Ja katsekin on heikko kuin sen loisto.
(Paiskaa peilin maahan.)
Tuoss' on se tuhansina sirpaleina!
Vait olet, kuningas; pilass' on mieltä;
Noin valeen suru muodon hävitti.
BOLINGBROKE.
Surunne varjo vain on hävittänyt
Muotonne varjon.
KUNINGAS RICHARD.
Sano vielä kerran!
Suruni varjo? Katsokaamme; — Oikein:
Mun kaikki tuskani ne sisäss' asuu,
Ja tämä surun ulkonainen ilme
Vain varjo näkymättömän on tuskan,
Mi hiljaa paisuu sieluss' ahdetussa;
Siell' on sen juuri. Kiitos, kuningas.
Suuresta armosta, kun annat syytä
Valittaa mun ja lisäks neuvot keinon,
Mitenkä valittaa! Vain yhtä pyydän;
Pois sitten käyn ja enää en sua vaivaa.
Suostutko?
BOLINGBROKE.
Sanokaa se, hyvä lanko.
KUNINGAS RICHARD.
Hyvä lanko? Suuremp' olen kuningasta;
Kun olin kuningas, vain alamaiset
Mua mairivat; nyt olen alamainen,
Ja nyt mua mairii itse kuningas.
Näin suurena ei kerjätä mun tarvis.
BOLINGBROKE.
Anokaa sentään.