(Kuningas Richard tulee.)
KUNINGAS RICHARD.
Ma tässä mietin, miten vertailin
Maailmaan tätä tyrmää, missä elän;
Mut koska maailma on väkirikas,
Ja tääll' ei muuta luotua kuin minä,
En sitä voi, — mut valmiiks sen ma haudon.
Ajuni tulee vaimoks sielulleni
Ja sielu isäksi: ne siittää sitten
Alati lisääntyvän aatossarjan,
Jok' asuttaa tään pienoismaailman
Oikuilla mailman lasten tapaisilla,
Kosk' aatokset ei mitkään tyydy. Parhaat,
Jumalisetkin aatokset, näet, usein
Sekoittaa epäilys, jok' itse sanan
Asettaa sanaa vastaan; esimerkiks:
"Sallikaa lasten tulla"; sitten taas:
"Niin työläs taivaan valtakuntaan mennä,
Kuin kameelin on neulansilmän läpi."
Ne, jotka tähtää kunniaa, ne kummaa
Kutovat: kuinka nämä heikot kynnet
Tuon kivikovan mailman kylkiluiden,
Tuon tyrmän seinäin kautta raivais tiensä;
Kun eivät voi, niin ylpeyttään ne kuolee.
Ne, jotka mielen tyyneyttä tähtää,
Sill' ailakoivat itseään, ett'eivät
He ole ensimmäiset onnen orjat,
Ei viimeisetkään; niinkuin kurja hölmö.
Mi jalkapuussa herjan peittää sillä,
Ett' on niin käynyt ja on käypä monen,
Ja tässä aatoksessa lohdun löytää,
Sälyttäin vaurionsa niiden selkään,
Jotk' ennen häntä kärsineet on samaa.
Niin minäi olen monena, mut koskaan
En tyytyvä. Kuningas olen joskus,
Mut tulee kapina, ja silloin toivon,
Ett' oisin kerjuri, ja niin se olen;
Mut sitten julma puutos uskottelee,
Ett' oli paremp' olla kuninkaana;
Taas olen kuningas; mut pian huomaan,
Ett' ottaa kuninkuuden Bolingbroke,
Ja tyhjä olen taas. — Jos mitä lienen,
En minä, eikä mikään ihmislapsi,
Mihinkään tyydy, ennenkuin hän tyyntyy
Tyhjäksi tultuaan. — (Soitantoa.) Haa! Soittoa!
Pitäkää tahti! — Sulosoitto vihloo,
Jos suhta rikotaan ja ajan mitta.
Niin ihmiselämänkin soiton laita.
Nyt korvani on herkkä moittimaan,
Jos harhassa ei kieli mittaa nouda,
Mut aikani ja valtakunnan soinnuss'
Ei rikottua mittaa korva kuullut.
Ma ajan hukkasin, nyt se mun hukkaa,
Ja minust' on nyt lyömäkellon tehnyt;
Minuutteja on mietteet, huokauksin
Ne merkkii hetket silmän kellotauluun,
Johonka viisarina sormi yhä
Osoittaa, kuivaten ne kyynelistä.
Se ääni, joka tuntimäärät kolkkaa,
On sydäntäni lyöpä tuskan huuto.
Huokaukset, tuskat, kyyneleet näin näyttää
Minuutit, hetket, tunnit. Vaan mun hetkeni
Bolingbroken riemusaaton eellä laukkaa,
Ja minä narri olen kelloukko.[23]
Vait, soitto! Vait! Se hulluksi mun saattaa;
Vaikk' on se hullut järkiins' auttanut,
Minusta vain se viisaalta vie järjen.
Siunattu sydän, joka teki mulle
Tään rakkauden! Näet, rakkaus Richardiin
On outo koru vihan maailmassa.
(Tallirenki tulee.)
TALLIRENKI.
Terve, majesteetti!
KUNINGAS RICHARD.
Kiitos, pääri suuri!
Ei toinen toista paremp' ole juuri.
Ken olet sa? Ja miksi tulet tänne,
Miss' ei käy kukaan, pait tuo tuima koira,
Jok' antaa ruokaa surun hengenpiteeks.
TALLIRENKI.
Kuningas, köyhä tallirenkis olin,
Kun olit kuningas; menossa Yorkiin
Töin tuskin halatun sain luvan nähdä
Entistä kuninkaallist' isäntääni.
Sydäntä vihloi, Lontoon kaduilla,
Kun kruunauspäivänä näin Bolingbroken
Selässä uljaan berberilaisratsun,
Sen ratsun, jolla sinä usein ajoit,
Sen ratsun, jota helläst' itse hoidin.
KUNINGAS RICHARD.
Sen seljässäkö! Sano, kuinka kulki
Se hänen allaan?
TALLIRENKI.
Uljaasti, kuin oisi
Se maata halveksinut.
KUNINGAS RICHARD.
Niinkö uljas,
Kun Bolingbroken selkääns' sai! Se luuska,
Kuninkaankädestäni leipää söi se,
Tään käden taputuksist' ylvästyen.
Ei kompastunut? Eikä langennut —
Vaikk' ylpeys käy lankeemuksen eellä —
Ja niskaa taittanut tuon korskan miehen,
Jok' anasti sen häpäät? Anteeks, ratsu!
Miks sua moitin? Kantamaan sa olet
Ja ihmisien alaiseksi luotu.
En hevoseksi minä syntynyt,
Mut sentään taakkaa kannan niinkuin aasi,
Ja veriin kannustaa mua Bolingbroke.
(Vanginvartija tulee, kulho kädessä.)