(Narri, herra Topias ja herra Antreas menevät.)
(Sebastian tulee.)
SEBASTIAN.
Lankoonne haavan löin ja sitä suren;
Mut vaikk' ois täysi veljeni hän ollut,
En muut' ois turvakseni voinut tehdä.
Niin oudosti mua katselette, neiti,
Ja siitä päätän loukanneeni teitä.
Anteeksi, armas, noiden valain tähden,
Jotk' äsken toisillemme vannoimme.
HERTTUA.
Puku, ääni, muoto yks, mut kaksi miestä;
Vain silmän haire, joka on, eik' ole!
SEBASTIAN.
Antonitko? Rakkahin Antonio!
Mitk' onkaan tuskan hetket mulla ollut
Sen jälkeen kuin ma sinut kadotin!
ANTONIO.
Sebastianko te?
SEBASTIAN.
Sit' epäiletkö?
ANTONIO.
Miks itsestänne kahdajaon teitte?
Omenan puoliskotkaan niin ei yhtä
Kuin nämä kaksi. Kumpi on Sebastian?
OLIVIA.
Ihmetten ihme!
SEBASTIAN.
Seisonko ma tuossa?
Ei veljytt' ole mulla koskaan ollut,
Ja niin en jumalien luonnett' ole,
Ett' olla tässä voin ja kaikkialla.
Mull' oli sisko; sen vei musta aalto.
(Violalle.) Jumalan tähden! Sukuako mulle?
Nimenne? Säätynne? Ja mistä maasta?
VIOLA.
Metelinestä? Sebastian isäni;
Sebastian veljenikin, moinen ihan,
Noin puettu, kun vaipui märkään hautaan.
Jos puvun voi ja muodon henki ottaa,
Niin meitä pelotatte.