SEBASTIAN.
Henki olen,
Mut verhottuna samaan ruumiin muotoon,
Mik' äidin kohdusta jo oli mulla.
Kaikk' yhteen käy; jos oisitte vain nainen,
Valaisin kyyneleeni poskillenne,
Sanoen: terve, veteen kuollut Viola!
VIOLA.
Mun isälläni otsass' oli luomi.
SEBASTIAN.
Niin minunkin.
VIOLA.
Ja kuoli päivälleen,
Kun Vielä täytti kolmetoista vuotta.
SEBASTIAN.
Ah! Sielussani tämä muisto elää.
Niin, elämän hän jätti päivälleen,
Kun sisareni täytti kolmetoista.
VIOLA.
Jos mikään muu ei onnestamme puutu,
Kuin tämä anastettu miehen puku,
Mua vasta syleile, kun kaikki merkit,
Olot ja aika, paikka vahvistavat,
Ett' olen Viola; ja sen vakuudeksi
Luo laivurin sun vien nyt, jonka huostass'
On tyttöpukuni; jok' auttoi mua
Ja toi tään jalon herttuan palvelukseen.
Siit' alkain kohtaloni yhtyneenä
On tähän neitoseen ja tähän herraan.
SEBASTIAN (Olivialle.)
Ja siinä syy, miks erehdyitte, neiti:
Mut luonto tässä nouti viettoaan.
Tahdoitte yhdistyä neitseeseen,
Ja, totta vie, siin' ette pettynytkään:
Neitseellinen se mies on, jonka saitte.
HERTTUA.
Pois hämmästys! Hän jaloa on verta. —
Ja jos on laita niin, kuin peili näyttää,
On mulla tässä onnen löydöss' osa.
(Violalle.) Sanoithan tuhannesti, ettet naista
Ikänä rakastaisi niin kuin mua.
VIOLA.
Ja nämä sanat todeksi ma vannon,
Ja valan tään niin kiinteästi pidän,
Kuin taivaan kupukatto valon pitää,
Jok' yön ja päivän erottaa.
HERTTUA.
Kätesi!
Nyt tyttöpuvussa sun nähdä tahdon.