(Menevät.)
Kolmas kohtaus.
Katu.
(Sebastian ja Antonio tulevat.)
SEBASTIAN.
En tahtonut ois teitä vaivata,
Mut koska mieliksi on vaiva teille,
Niin siit' en teitä nuhdella nyt tahdo.
ANTONIO.
En voinut teitä jättää: ikävöintä,
Kovempi silaterästä, mua kiihti;
Eik' yksin kaipuu teitä — vaikka oisin
Sen tähden pitemmänkin matkan tehnyt —
Vaan huoli, miten teiltä kävis retki
Oudossa maassa, joka vierahalle,
Joll' opast', ystävää ei ole, usein
Tylyltä tuntuu, kolkolta, — tää huoli
Haluni kanssa yhdessä mua vaati
Näin teitä seuraamaan.
SEBASTIAN.
Antonio hyvä,
Ei muuta mulla vastuuta kuin kiitos,
Ja kiitos, iki kiitos; kelpo työthän
Ne tällä hiestall' usein kuitataan.
Paremman palkan saisitte, jos mulla
Ois yhtä täysi kukkaro kuin sydän.
Mennäänkö katsomaan nyt kaupunkia?
ANTONIO.
Huomenna, herra; ensin majan hanke.
SEBASTIAN.
Ei väsytä, ja viel' on pitkält' yöhön;
Siis silmän huviksi nyt katselkaamme
Tään kylän muistoksia sekä muita
Sen merkkipaikkoja.
ANTONIO.
Ei, anteeks suokaa!
Katuja näitä vaaratta en kulje;
Ma herttuan kalereita merisodass'
Ahdistin kerran ja niin tuntuvasti,
Ett' on mun siitä työläs vastata.
SEBASTIAN.
Väkeä tapoitteko paljon hältä?