HERRA TOPIAS. Minä se hänelle olen kallisarvoinen, poikaseni: maksan hänelle kaksi tuhatta ja päällekin.
FABIO. Me saamme häneltä oivallisen kirjeen; vaan ettehän sitä perille toimita?
HERRA TOPIAS. En tietystikään. Mutta kaikin mokomin yllyttäkää nuorukaista miekkasille. Luulen, että heitä ei saisi yhteen hilatuksi härjillä ja vaunusiloillakaan. Mitä Antreakseen tulee, niin jos hänet avaisitte ja löytäisitte maksastaan senkään verran verta, että siitä kirpun jalkakaan kammertuisi, niin lupaan minä syödä loput haaskasta.
FABIO. Ja mitä vastustajaan, tuohon nuorukaiseen, tulee niin ei hänenkään naamansa todista suurta julmuutta.
(Maria tulet.)
HERRA TOPIAS.
Kas, tuossa se pikku peukalokitti tulee.
MARIA. Jos tahdotte saada pernankohtaisia ja nauraa maksaanne pistokset, niin tulkaa mukaani. Tuosta Malvolio hölmöstä on tullut pakana, oikea heittolainen; sillä ei yksikään kristitty ihminen, joka aikoo tulla oikeassa uskossa autuaaksi, voi uskoa tuollaista järjetöntä hölynpölyä. Hänellä on keltaiset sukat[7] jalassa.
HERRA TOPIAS.
Ja polukset ristissäkö?
MARIA. Niin, oikein ilkeän rumasti, aivan niinkuin sunnuntaikoulun opettajalla. — Olen kulkenut niinkuin murhamies hänen kintereillään. Hän noudattaa jokaista kohtaa siinä kirjeessä, jonka viskasin maahan hänen syötikseen; hän hymyilee niin, että kasvoissa on enemmän piiruja kuin siinä suuressa maailmankartassa, johon Intiatkin on otettu. Ette ole mokomaa ennen nähnyt; tuskin voin pidättää kättäni antamasta hänelle korvatillikkaa. Tiedän, että neiti häntä leipoo; ja silloin se hupsu vaan hymyilee ja pitää sitä suurena suosionosoituksena.
HERRA TOPIAS.
No, vie meidät, vie, hänen luokseen.