FABIO. Hän vähän hyväili poikaa teidän nähden, vain suututtaakseen teitä, herättääkseen pitkäunista urouttanne, pannakseen tulta sydämmeenne ja tulikiveä maksaanne. Teidän olisi silloin vaan pitänyt lyöttäytyä pariin ja muutamalla säkenöivällä kokkapuheella, uutukaisena pajasta tuodulla, lyödä poikanulikan suu mykäksi. Tuota oli teiltä odotettu, mutta se meni myttyyn. Tämän tilaisuuden kahdenkertaisen kultauksen annoitte te ajan huuhtoa pois, ja olette nyt purjehtinut pohjanpuolelle armollisen neidin suosiota, ja siellä saanette kellua niinkuin jääpuikko hollantilaisen parrassa, jos ette voi tilaanne korjata jollakin kunniakkaalla urouden tai valtioviisauden iskulla.
HERRA ANTREAS. Jos se on tapahtuva, niin tapahtukoon se sitten urouden tietä, sillä valtioviisautta minä vihaan, yhtä mieluisesti olisin körttiläinen kuin valtioviisas.
HERRA TOPIAS. No, hyvä! Rakenna siis vaan onnesi urouden pohjalle: vaadi tuota herttuan passaripoikaa miekkasille; haavoita häntä yhteentoista paikkaan; se tulee sisareni tyttären korviin; ja tiedä, ettei yksikään parittaja maailmassa voi miestä paremmin naiselle suositella kuin urouden maine.
FABIO.
Ei ole muuta keinoa, herra Antreas.
HERRA ANTREAS.
Tahdotteko jompikumpi viedä hänelle vaatimakirjeen?
HERRA TOPIAS. Mene ja kirjoita se soturin kädellä, tuimasti ja lyhyesti; sukkelasta ei väliä, kunhan se vaan on sulopuheista ja kekseliästä; tahri hänet niin mustaksi, kuin muste sietää; ei tee pahaa, vaikka häntä pari kolme kertaa sinutteletkin; ja niin monta valetta, kuin voit paperilevylle valaa, olkoon se levy vaikka leveä kuin Waren vuode, pane vaan siihen. Mene joutuin! Pane tarpeeksi sappea musteeseen, vaikka kirjoitatkin hanhen kynällä; se ei tee mitään. Joutuin vaan!
HERRA ANTREAS.
Missä teidät tapaan?
HERRA TOPIAS.
Huudamme sinulle cubiculo'sta. Mene nyt vaan!
(Herra Antreas Kälppäinen menee.)
FABIO.
Se on teille kallisarvoinen poika, tuo herra Antreas.