Katu Olivian puutarhan edustalla.
(Herra Topias Räihä ja herra Antreas Kälppäinen tulevat.)
HERRA TOPIAS. Niin, hyvä ystävä, se on oikein pirunmoinen vekara, oikein raivotar mieheksi. Koetin häntä vastaan miekkaa, tuppea ja kaikkea, mutta hän töytäsi minuun sellaisella helvetinmoisella vauhdilla, että oli työtä päästä pakoon; ja kun on iskusi torjunut, maksaa hän ne takaisin yhtä varmasti, kuin jalkasi tapaa maata astuessasi. Sanovat, että hän on ollut miekkailunopettajana Isossa Turkissa.
HERRA ANTREAS.
Minä en, hitto olkoon, tappele hänen kanssaan.
HERRA TOPIAS. Niin, mutta häntä ei saa mitenkään leppymään; Fabio tuolla voi tuskin häntä pidättää.
HERRA ANTREAS. Lempo soikoon! Jos olisin tiennyt, että hän on urhoollinen ja niin taitava miekkamies, niin olisin ennen antanut hänen mennä hitolle, kuin miekkasille häntä vaatinut. Koettakaa saada hänet jättämään asia sikseen, niin lupaan teille harmoni, pikku Pekan.
HERRA TOPIAS.
Esitän hänelle asian. Pysy tässä; näytä rohkeata naamaa. (Syrjään.)
Tämä kyllä päättyy ilman sielun hukkaa. Totta toisen kerran, hevostasi
minä kannustan yhtä hyvin kuin sinuakin.
(Fabio ja Viola tulevat.)
(Fabiolle.) Sain häneltä hevosen riidan sovittajaisiksi. Olen luulotellut hänelle, että poika on oikea perhana.
FABIO (herra Topiakselle). Ja tällä on yhtä kauheat luulot hänestä; hän vapisee ja on kalpea, ikäänkuin karhu olisi kintereillä.
HERRA TOPIAS (Violalle). Tässä ei ole apua, herraseni; hän tahtoo tapella, kun on sen vannonut. Mutta, totta sanoakseni, hän on likemmin tätä juttua miettinyt ja huomaa, että siitä nyt tuskin kannattaa puhua. Siis, miekka maalle, että hän saisi valassaan pysyä; hän vakuuttaa, ettei hän teille mitään vahinkoa tee.