KUNINGAS.
Nyt näen, ett' olet alju.
DIANA.
Kautta Zeun,
Jos ken on mies mua tuntenut, niin tekin.
KUNINGAS.
Miks sitten häntä kaiken aikaa syytät?
DIANA.
Siks että hän on syypää, eikä syypää.
Hän vannoo, ett'en ole minä neito;
Ett' olen se, sen vannon minä, keito.
En ole mikään portto; joko aimo
Min' olen tyttö, tai tuon ukon vaimo.
(Osoittaa Lafeuta.)
KUNINGAS.
Meit' ivanaan hän pitää. Tyrmään pois!
DIANA.
Tuo takuu, äiti.
(Leskivaimo menee.) —
Vartokaa. Hän noutaa
Juvelisepän, jonk' on sormus oma;
Hän kyllä mua takaa. Tämän kreivin, —
Jok' on mua vietellyt, mink' itse tietää,
Jos koht' ei häväissyt —, ma vapaaks päästän.
Hän on mun vuoteeseeni tahran luonut
Ja lapsen siinä vaimollensa suonut.
Tää vaikk' on kuollut, elo kohduss' asuu.
Se arvoitus on, että kuollut kasuu;
Mut selitys on tuossa.
(Leskivaimo ja Helena tulevat.)
KUNINGAS.
Onko noita
Lumonnut silmieni selvän näön?
Tää tottako?
HELENA.
Ei, herra; vaimon varjon
Vain näette, nimen vain, ei olemusta.