Roussillon. Huone kreivinnan hovilinnassa.
(Bertram, Roussillonin kreivinna, Helena ja Lafeu tulevat,
kaikki surupuvussa.)
KREIVINNA.
Kun luovun pojastani, hautaan toistamiseen puolisoni.
BERTRAM. Ja minä täältä lähteissäni, äiti, itken uudelleen isäni kuolemaa; mutta minun täytyy kuulla kuninkaan käskyä, jonka holhotti olen[1] nyt ja alamainen ainiaan.
LAFEU. Teille, armo, kuningas korvaa puolison, — ja teille, nuori herra, isän. Hän, joka aina on niin hyvä kaikille, ei voi olla osoittamatta hyvyyttään teillekin, jonka arvo sen herättäisi, jos sitä puuttuisi, pikemmin kuin jäisi siitä osattomaksi, kun sitä niin runsaasti on tarjona.
KREIVINNA.
Mitä toiveita on kuninkaan parantumisesta?
LAFEU. Hän on erottanut lääkärinsä, joiden hoidossa on aikaa kuluttanut parantumisen toivossa eikä muuta sillä voittanut, kuin että aikaa myöten on toivonsakin menettänyt.
KREIVINNA. Tällä nuorella neitosella oli isä, — oi, tämä "oli", mikä haikea sana! — jonka nero oli melkein yhtä suuri kuin hänen vilpittömyytensä; jos se olisi sen verroille kohonnut, niin olisi se tehnyt luonnon kuolemattomaksi, ja kuolema olisi työn puutteesta ruvennut lystäilemään. Kuninkaan tähden soisin, että hän eläisi; se varmaankin olisi kuninkaan taudin surma.
LAFEU.
Minkä nimellinen oli se mies, josta puhutte, armo?
KREIVINNA.
Hän oli kuuluisa ammatissaan, ja täydestä syystäkin: Gerard
Narbonnelainen.