LADY MACBETH.
Vielä tuossa sittenkin on pilkku.
LÄÄKÄRI.
Vait! Hän puhuu! Tahdon, muistin avuksi, kirjaan panna mitä hän sanoo.
LADY MACBETH. Pois, kirottu pilkku! Pois, sanon minä! — Yks, kaks: nyt on aika käsissä. — Helvetti on pimeä! — Hyi, mylord, hyi! soturiko, ja pelkuri? — Mitä me sitä pelkäämme, kuka sen tietää, kun ei kelläkään ole voimaa vaatia meitä tilille? — Mutta kukapa olisi uskonut siinä vanhuksessa niin paljon verta olevan?
LÄÄKÄRI.
Kuuletteko tuota?
LADY MACBETH. Fifen thanilla oli vaimo: missä hän nyt on? — Mitä? Eikö nämä kädet koskaan tule puhtaiksi? — Pois nuo, mylord, pois nuo! Te pilaatte kaikki tuolla säikyllänne.
LÄÄKÄRI. Vai niin, vai niin! Olette saanut tietää mitä teidän ei pitäisi.
ROUVA. Hän on puhunut mitä hänen ei pitäisi, siitä olen varma. Taivas tiesi, mitä hän lie saanut tietää.
LADY MACBETH. Aina vaan se vereltä haisee; kaikki Arabian höysteet eivät voisi tuota pientä kättä hyvänhajuiseksi saada. Oh, oh, oh!
LÄÄKÄRI.
Sepä vasta huokaus? Hänellä on raskas paino sydämellänsä.
ROUVA. En tahtoisi semmoista sydäntä rintaani, vaikka koko hänen korkean arvonsa saisin.