ROSALINDA. En, minä en tuhlaa lääkettäni muihin kuin sairaisiin. Täällä kuljeksii joku metsässä ja tärvelee nuoria puitamme leikkaamalla niiden kuoreen "Rosalinda", ripustaa oodeja orapihlajiin ja elegioja sinivatukkapensaisiin, ja kaiken tuon hän tekee — aatelkaapas! — jumaloidakseen Rosalindan nimeä. Jos tapaisin tuon houresaksan, niin antaisin hänelle hyvän neuvon, sillä häntä näyttää vaivaavan jokapäiväinen lemmenhorkka.
ORLANDO. Minä se olen, jota lempi noin puistattaa; pyydän, neuvokaa minulle lääkkeenne.
ROSALINDA. Teissä en näe yhtäkään setäni tunnusmerkkiä. Hän opetti minulle, mistä rakastajan tuntisin; ja siinä linnunhäkissä te ette ole vankina, sen tiedän varmaan.
ORLANDO. Mitkä olivat hänen tunnusmerkkinsä?
ROSALINDA. Laihat posket, joita teillä ei ole; silmät painuneet, ympärys sininen, jota teillä ei ole; harvapuheinen luonne, jota teillä ei ole; siistimätön parta, jota teillä ei ole, — mutta sen annan teille anteeksi, sillä, totta puhuen, mitä partaan tulee, olette te jäänyt nuoremman veljen osuudelle. — Lisäksi pitäisi sukat olla siteettömät, lakki nauhaton, hihat napittomat, kengät paulattomat, ja koko pukunne pitäisi osottaa välinpitämätöntä toivottomuutta. Mutta sellainen te ette ole; olette pikemmin turhantarkka vaatetuksessanne, ja näytätte pikemmin olevan rakastunut omaan itseenne kuin kehenkään muuhun.
ORLANDO. Kaunis nuorukainen, oi, jospa saisin sinut uskomaan että rakastan!
ROSALINDA. Minutko uskomaan? Yhtä hyvin voisitte saada lemmittynne sitä uskomaan, joka onkin, sen minä takaan, herkempi uskomaan kuin sitä tunnustamaan: se on yksi niitä kohtia, joissa nainen aina saa omantuntonsa kiinni valheesta. Mutta tekö todellakin olette puihin ripustanut nuo runot, joissa Rosalindaa niin ihaillaan?
ORLANDO. Vannon, nuori mies, Rosalindan valkokäden kautta, että minä se olen, minä se onneton.
ROSALINDA. Mutta oletteko todellakin siihen määrään lemmen pauloissa, kuin nuo runonne kielii?
ORLANDO. Ei kieli eikä mieli voi sanoa lempeni määrää.