OTHELLO.
Hän syyss' on, sieluni, hän syyss' on! Missä?
Sit' en ma teille, puhtaat tähdet, virka! —
Hän syyss' on. — Hänen vertaan tok' en haaskaa!
Ei naarmaa saa tuo iho lumipuhdas
Ja niinkuin alabasterkuva hieno.
(Laskee miekan pois kädestään.)
Mut kuolla täytyy sun, tai petät muita.
Nyt sammu, tuli; sitten — sammu, tuli!
Sun, liekki läikkivä, jos sammutan,
Takaisin taas voin valos sulle antaa,
Jos katuisin; vaan sun kun liekkis sammuu,
Ihanan luonnon kaunein taideteos,
Mikäpä Prometheon panu voisi
Sytyttää valos taas? Jos ruusun taitan,
Palauttaa en voi sen elinvoimaa,
Sen täytyy kuihtua. — Ma varttas maistan, —
(Suutelee häntä.)
Suloinen tuokse, oikeuden melkein
Saat taittamahan miekkansa! — Yks vielä,
Viel' yksi! — Tuommoinen jos kuolleen' olet,
Niin surmaan sun ja sitten sua lemmin. —
Viel' yksi! — viimeinen! Noin maire kuinka
Noin surmaavaa on? Itkeä mun täytyy:
Mut julmat on ne kyyneleet; tää tuska
On taivaallista: rakkaudesta lyö se. —
Hän herää.
DESDEMONA.
Kuka siell'? Othelloko?
OTHELLO.
Niin, Desdemona.
DESDEMONA.
Tuletko maata, puolisoni?
OTHELLO.
Luitko
Jo iltarukoukses, Desdemona?
DESDEMONA.
Luin, armas. —
OTHELLO.
Synnin jos sa muistat, joka
Viel' armoluojan sovitusta kaipaa,
Sit' oiti rukoile.
DESDEMONA.
Voi, puolisoni,
Mik' aikees?
OTHELLO.
Tee se joutuun; syrjään käyn mä.
En valmistumatonna sieluasi
Ma tahtois murhata; en, jumal'auta,
Ma sieluasi tahtois murhata!
DESDEMONA.
Sa puhut murhasta?