OTHELLO.
Se liian myöhäist' on.
(Tukeuttaa hänet.)
EMILIA (ulkona).
Hoi! Hollaa, herra!
Hoi, herra! Kuulkaa, herra!
OTHELLO.
Mikä melu?
Ei kuollut? Eikö ihan kuollut? Minä,
Vaikk' olen julma, armias tok' olen:
En tuskiasi tahdo pitkittää.
Kas noin!
(Lävistää hänet tikarilla.)
EMILIA (ulkona).
Hoi, herra, herra, hoi!
OTHELLO.
Ken siellä?
EMILIA (ulkona).
Oi, hyvä herra, sana teille vaan.
OTHELLO.
Vai niin! Emilia! — Oiti! — Kuollut on hän.
Hän Cassion surmast' ehkä tiedon tuopi;
Suur' oli melu. — Haa! Ei liikahdusta?
Kuin hauta vait! — Avaanko? Mikä paras? —
Hän, luulen, liikahtaa: — ei. — Mikä paras?
Jos avaan hälle, puhuttelee varmaan
Hän vaimoani. — Vaimoani! Ketä?
Mun vaimoni! — Vaimoa ei mulla!
Oo, tuskallista! Mikä tuhon hetki!
On niinkuin olis auringossa, kuussa
Pimennys ääretön, ja säikäyksestä
Maa ammoittais ja koko mailma muuttuis.
EMILIA (ulkona).
Ma pyydän, sana lausua mun suokaa,
Oi, hyvä herrani!