RODRIGO.
Kyllä; mutta se oli vaan kohteliaisuutta.
JAGO. Haureutta, niin totta kuin tämä käsi on mun! Alkulause vaan ja hämärä johdanto näytelmään: "hekumat ja irstaat ajatukset!" Heidän huulensa kohtasivat toisiansa niin läheltä, että henget joutuivat kiemailukseen. Häijyjä ajatuksia, Rodrigo! Kun tällainen tuttavallisuus on edelläkävijänä, tulee heti jäljessä itse valta- ja pääjoukko: yhdistävä loppupäätös. Hyi! — Mutta, ystävä, kuule neuvoani; minä olen sinut Venetiasta tuonut. Mene yöksi vahtiin; määräyksestäsi minä pidän huolta. Cassio ei sinua tunne; minä en ole sinusta kaukana. Keksi keinoja suututtaaksesi Cassiota, joko suureen ääneen puhumalla tai soimaamalla hänen sotakelpoansa tai muulla lailla, minkä tilaisuuteen nähden sopivimmaksi huomaat.
RODRIGO.
Hyvä!
JAGO. Hän on pikainen ja tuittupäinen; kentiesi hän sinua lyökin; ärrytäpäs häntä siihen. Muuta en tarvitse saadakseni Kyprossa aikaan kapinan, jota ei hyvällisesti saata muulla asettaa kuin eroittamalla Cassion. Näin saat sinä lyhemmän päivämatkan toiveittesi perille, niiden keinojen avulla, joita minä keksin niitä edistääkseni; ja kaikki esteet poistetaan voitollisesti, jota ilman emme voisi mitään menestystä toivoakaan.
RODRIGO.
Minä suostun, jos vaan sinä hankit sopivan tilaisuuden.
JAGO. Siitä kyllä vastaan. Tule heti linnalle tapaamaan minua; minun täytyy nyt toimittaa hänen tavaransa maalle. Herran haltuun!
RODRIGO.
Hyvästi!
(Lähtee.)
JAGO.
Että Cassio häntä lempii,
Sen uskon; mutta hänkö Cassiota?
Miks ei? Se luultavaa ja mahdollist' on!
Othellolla — vaikk' en ma häntä kärsi —
On luja, lempeä ja jalo luonto;
Hän Desdemonalle, sen vakaast' uskon,
On hyvä mies. Minäkin häntä lemmin;
En suoraan himosta, — vaikk' ehkä voisin
Ma synnin niinkin suuren päällen' ottaa,
Vaan kostoani ravitakseni:
Ma varon, näät, ett' irstas mauri tuo
On tarhassani käynyt, ja se aatos
Kuin tuima myrkky sisuksia leikkaa.
Ei mikään voi, ei saa mua tyydyttää,
Siks kun on tasan pantu — eukost' eukko.
Tai tuo jos pettää, saatan vihdoin maurin
Niin julman luulevaiseks, ett'ei häntä
Paranna järkikään. Sen täyttääkseni —
Jos vaan tuo Venetian rakki-raukka,
Jot' ajonani pidän, ajon kestää, —
Ma Michael Cassiota lonkkaan isken;
Hänt' irstaaks hemmuks maurille ma parjaan;
On hänkin, näät, mua petkuttanut, pelkään. —
Mua mauri sitten suosii, kostaa, kiittää,
Kun hänest' aasin suoraan tein ja hältä
Vein levon, rauhan, tuoden sijaan raivon.
Se tuolla vielä piilee niinkuin yössä;
Kasvonsa konnuus näyttää vasta työssä.
(Lähtee.)