CASSIO.
Humalassa!
(Taistelevat.)
JAGO (syrjään Rodrigolle).
Pois, sanon! Riennä, huuda — kapinaa!
(Rodrigo lähtee.)
Luutnantti hyvä, seis! — Voi, hyvät herrat! —
Apua! — Luutnantti! — Montano! — Herra! —
Avuksi, herrat! — Kyll' on kelpo vahti!
(Kello soi.)
Ken soittaa? — O, diavolo! Kaupunki
On noussut! — Herran tähden, luutnantti!
Ikuisen saatte häpeän.
(Othello seuralaisineen tulee.)
OTHELLO.
No, mitä?
MONTANO.
Ma verta vuodan: kuolinhaavan sain ma.
Hän kuolkoon!
OTHELLO.
Seis, jos henki teille rakas!
JAGO.
Seis, luutnantti! — Montano! — Hyvät herrat,
Arvonne, tehtävänne unhotatte.
Kenraali puhuu, vait! Seis! Hävetkää!
OTHELLO.
No, mitä? Mistä tämä? Turkkilaisiks
Nyt muutummeko, tehden toisillemme
Mit' ottomanneiltakin taivas kieltää.
Pois, kristityt, tuo pakanainen riita!
Ken liikahtaa ja vimmaans' ei nyt hilli,
Se henkens' uskaltaa: pää poikki oiti!
Tuo kello julma vaietkoon! Se saaren
Levoltaan säikyttää. — Mist' ompi riita?
Sa kunnon Jago, surust' aivan kalme,
Ken alkoi, sano, nimess' ystävyyden!
JAGO.
En tiedä. Ystäviä kaikk' ol' äsken
Ja rakkaita kuin morsio ja ylkä
Makuulle mennessään. Ja sitten heti —
Kuin mikä tähti heilt' ois järjen vienyt —
Asehet maalle, rinta vasten rintaa
Verisess' ottelussa! Min en tiedä,
Mist' alkoi tämä kummallinen riita.
Jos menettänyt kunnon sodass' oisin
Nuo raajat, jotka tähän melskaan toi mun!