OTHELLO.
Kuink' itses, Michael, unhotit sa noin!
CASSIO.
Anteeksi, pyydän; puhua en saata.
OTHELLO.
Jalo Montano, tunnettu niin siivoks;
Nuoruutennehan tyyntä vakavuutta
Mailma kiittää; maineenne on suuri
Viisasten suussa; mikä nyt on tullut,
Kun hyvän kuulunne noin tahraatte,
Nimenne jalon haaskaten ja myyden
Yötappelijan nimeen? Vastatkaa.
MONTANO.
Jalo Othello, kuolinhaavoiss' olen;
Ilmoittaa vänrikkinne Jago saattaa —
Puhettani ma säästän, se mua vaivaa —
Mit' itse tiedän. Kuitenkaan en tiedä,
Mit' oisin pahaa sanonut tai tehnyt,
Jos itsensäilytys ei ole rikos
Ja syntiä ei itsepuolustus,
Kun väkivalta uhkaa.
OTHELLO.
Jumal'auta,
Jo veri alkaa varman oppaan voittaa!
Ja kiukku, hämmentäen älyn kirkkaan,
Nyt ohjiin tarttuu. Jos vaan liikahdan,
Jos kättäni vaan nostan, maahan sortuu
Paraskin teistä. Kertokaa, kuink' alkoi
Katala riita tuo, ja ken sen alkoi?
Ken tähän rikoksehen syypääks nähdään —
Vaikk' oma kaksoisveljeni se oisi —
Sen hylkään pois. Kuin? Sodan keskell' aivan,
Kun hurja kauhu mielet vielä täyttää,
Torahan, käsikähmään käydä yöllä
Ja henkivartiona vahdiss' ollen! —
Se hirveää on. — Jago, ken sen alkoi?
MONTANO.
Jos virkainnosta tai puoltomiellä
Muut' ilmaiset kuin suoran totuuden,
Et sotur' ole.
JAGO.
Liki älä astu!
Ma ennen kielen suustan' annan viedä,
Kuin Michael Cassiota loukkaisin;
Mut luulen toki, ett'ei totuus hälle
Lie vahingoks. — Näin, kenraal', oli laita:
Montanon kanssa kun ma puhelin,
Niin tuli mies, jok' ääneen huusi apua,
Ja jäljest' oiti Cassio, miekka maalla,
Valmiina iskemään. Montano silloin
Käy Cassion tielle ja hänt' estää koittaa.
Jäljestä huutajan ma itse juoksin,
Ett'ei hän parullaan — niin kävi toki —
Peloittais kansaa. Ollen nopsa juoksuun.
Hän pakoon pääsi. Heti nyt ma käännyin,
Kun miekan hälinän ja kalskeen kuulin
Ja Cassion ääneen noituvan, jot' ennen
En ollut koskaan kuullut. Tullessani
Se kävi joutuun — yhdess' oli miehet
Ja iskivät ja löivät niin kuin äsken,
Kun itse heidät eroititte.
Muut' en ma tästä tiedä; — ihminenhän
On ihminen: paraskin joskus eksyy.
Vaikk' ehkä Cassio häntä loukkas hiukan —
Vihoissaan saattaa ystävääkin lyödä —
Niin Cassiota, luulen, pakenija
Niin herjas, ett'ei sitä mikään kärsi.
OTHELLO.
Jaloutes ja ystävyytes, Jago,
Asian kaunistaa vaan, helpoks tehden
Sen Cassiolle. — Rakastan sua, Cassio;
Mut luutnanttin' et enää saata olla. —
(Desdemona seuralaisineen tulee.)
Kas, eikö herännyt jo vaimonikin! —
Sinussa esimerkin näytän. —
DESDEMONA.
Mik' on?
OTHELLO.
Kaikk', armas, hyvin taas on. Tule maata! —
Montano, haavanne ma itse sidon. —
Kotihin hänet viekää. —
(Montano viedään pois.)
Silmää, Jago,
Tarkasti kaupunkia; tyynnä niitä,
Joit' on tää inha melu säikyttännä. —
Tule, Desdemona; näin on sotilaan:
Meluhun herää parhaast' unestaan.