EMILIA.
Eikö tuo mies ole luulevainen?
DESDEMONA.
Tuot' en ma koskaan ennen ole nähnyt.
On varmaan tuossa liinass' ilmitaika;
Mua onnetonta, kun sen kadotin!
EMILIA.
Ei miehest' ota selvää vuoteen, kahteen.
He vatsoj' ovat kaikki, me vaan ruoka.
Meit' ahmivat he, ja kun kyllän saavat,
Niin maalle meidät oksentavat he. —
Kah, Cassio ja mieheni!
(Jago ja Cassio tulevat.)
JAGO.
Se keino
On ainoa; se hänen tehdä täytyy.
Kah, ihan parhaiks! Kiusatkaa nyt häntä.
DESDEMONA.
No, Cassio hyvä, mitä uutta teillä?
CASSIO.
Tuo vanha pyyntö. Anon, rouva, ett'
Tehokkaast' avustanne taas saan elon
Ja jäsenyyden hänen suosiossaan,
Jot' aina sydämeni pohjukasta
Ma kunnioitan. Älkää viivytelkö.
Jos vikani niin kuolettavan suur'
Ett' entiset ei työt, ei nyky-tuskat,
Ei vastaisuuden hyvät aikomukset
Voi mulle hänen ystävyyttään voitta,
Niin olis jo se tieto lohdutusta.
Hyvillän' olen silloin väkisinkin,
Ja toisell' urall' onnen armoleipää
Käyn etsimään.
DESDEMONA.
Oi, kelpo, kelpo Cassio,
Mun puoltoni ei soinnu nyt; mun miehen'
Ei ole mieheni; ma hänt' en tuntis,
Jos niin ois muoto muuttunut kuin mieli.
Niin totta auttakoot mua pyhät kaikki,
Kuin minä teitä kaikin voimin puolsin,
Vapaista puheistani joutuin pilkaks
Othellon kiukulle. Mut malttukaa;
Min voin, sen teen, teen enemmän, kuin, sallis
Mun oma etuni; siis tyytykäätte.
CASSIO.
Vihoissaan onko hän?
DESDEMONA.
Täält' äsken läksi
Ja todellakin ihmeen raivokkaana.