JAGO.
Vihoissaan hänkö? Tykin olen nähnyt
Hält' ilmaan sotajoukot lietsovan,
Ja, niinkuin perkel', oman veljen hältä
Käsistä riistävän; — hän vihoissaanko?
Jotakin tärkeää siis! Etsin häntä;
Kun suuttuu hän, on leikki kaukana.
DESDEMONA.
Ma pyydän, tee se. —
(Jago lähtee.)
Valtatoimi varmaan
Venetiast' ilmoitus, tai salahanke,
Kyprossa ilmi saatu — kirkkaan järjen
On hältä hämmentännä. Miehet usein
Vihaansa halpaan esineesen purkaa,
Kun syy on suuremmissa. Niin on aina;
Jos särkee sormeas, niin terveissäkin
On ruumiin jäsenissä tuskan tunne.
Ei, jumalia ei ne miehet ole;
Heilt' emme aina sulhon hempeyttä
Saa vaatia. Emilia, mua moiti;
Soturi olen huono: tunnossani
Valitin hänen kylmyyttään: nyt huomaan,
Ett' olen todistajan lahjonut ma
Ja väärin häntä syytän.
EMILIA.
Suokoon taivas
Todeksi sen, ett' on se valtatointa
Eik' oikkaa vaan ja epäluulon puuskaa,
Mi koskis teitä.
DESDEMONA.
Voi mua! Milloin siihen syytä annoin?
EMILIA.
Ei luulevainen henki siitä huoli;
Hän syyst' ei ole luuleva; hän luulee
Vaan senvuoks, että luulee. Se on peto,
Jok' itsestänsä sikiää ja syntyy.
DESDEMONA.
Pedosta tuost' Othelloa varjele,
Hyväinen taivas!
EMILIA.
Amen!
DESDEMONA.
Etsin häntä.
Tääll' olkaa, Cassio; hyvillään jos on hän,
Esitän hälle anomuksenne
Ja äärimmilleen sitä ajaa koitan.
CASSIO.
Nöyrästi kiitän, armollinen rouva!
(Desdemona ja Emilia lähtevät.)
(Bianca tulee.)