OTHELLO.
Ivaatkos?
JAGO.
Minäkö ivaisin! En, jumal'auta!
Osanne kestäkäätte niinkuin mies.
OTHELLO.
Mies sarvekas on hirviö ja peto.
JAGO.
Isoissa kaupungeissa sitten monta
Petoa on ja sievää hirviötä.
OTHELLO.
Hän tunnustiko?
JAGO.
Herra, olkaa mies;
Mon' ikeellinen partaniekka vetää
Kanssanne yhtä köyttä. Tuhansittain
Niit' öisin makaa toisten sijalla,
Sen luullen omakseen; niin ei käy teidän.
Se hiton hauska lemmon sutkaus on
Suudella vihkivuoteessansa kurvaa
Ja puhtaaks häntä luulla! Tieto paras!
Kun tiedän oman, tiedän vaimon osan.
OTHELLO.
Oo, sinä olet viisas! Aivan niin!
JAGO.
Nyt syrjään hetkeks käykää.
Rajoissa maltin pysykää. Kas, tässä
Kun tuskan voittamana makasitte,
Jok' ei niin suuren miehen arvoon sovi, —
Sai Cassio tänne. Hänet pois ma laitoin,
Tilaanne syillä puolustain ja käskin,
Ett' oiti puheilleni palajais hän:
Hän lupasikin sen. Nyt lymyyn käykää,
Ja huomatkaa, mik' iva, ilkku, nauru
Sen miehen joka kasvoinjuonteess' asuu.
Hän kertoa saa jälleen, kuinka, missä,
Kuink' usein, kuinka kauan vaimoanne
Halannut on hän ja sit' aikoo vielä
Tarkatkaa häntä, sanon olkaa tyyni!
Tai luulen, että teiss' on pernatauti
Ja hiukkaakaan ei miestä.
OTHELLO.
Kuules, Jago,
Min' osaan oikein viekkaan tyyni olla;
Mut — kuuletkos? — myös verinen.
JAGO.
Ei haittaa;
Mut kaikki aikanaan! Nyt piiloon menkää.
(Othello piiloutuu.)
Biancan puheeks otan Cassion kanssa,
Tuon tytön, joka vaatteensa ja ruokans'
Ihallaan ansaitsee; se eläin häntä
Rakastaa; hutsun rangaistust' on tuo:
Hän monta pettää, ja yks hänet pettää.
Kun häntä mainittavan kuulee Cassio,
Hän suuren naurun päästää. — Kah,
(Cassio palajaa.)
Kun nyt hän nauraa, raivoaa Othello.
Ja Cassio raukan hymyt, naljat, liikkeet
Sokeessa epäluulossaan hän väärin
Käsittää aivan. — Mitä kuuluu, luutnantti?