CASSIO. Hän oli äsken tässä; kaikkialla hän on mulle vaivana. Taannoin haastelin rannalla muutamien venetialaisten kanssa, ja sinnekin se hemppu löysi ja, niin totta kuin elän, karkasi kaulaani näin; —
OTHELLO (syrjään). Huutaen: "armas Cassio!" tai jotakin senkaltaista; hänen liikkeensä sitä osoittavat.
CASSIO.
Ja riippuu siinä ja laahaa ja itkee ja nykii mua ja vetää. Ha, ha, ha!
OTHELLO (syrjään). Nyt hän kertoo, kuinka vaimoni veti häntä kamariini. O, kyllä nokkasi näen, mutta en sitä koiraa, jonka eteen sen viskaisin!
CASSIO.
Minun pitää todellakin luopua hänen seurastaan.
JAGO.
Totta, Jumala! Tuossa hän tulee.
(Bianca tulee.)
CASSIO. Hän se on ihkainen hilleri ja lemuava lisäksi. — Miksi noin aina perässäni kiilit?
BIANCA. Piru äitineen perässäsi kiiliköön! Mitä tiesi se liina, jonka äsken mulle annoit? Ja minä hupsu, kun otin sen! Minunko pitäisi se mukailla kokonansa? Kylläpä kaiketi sen huoneestasi löysit, etkä tiedä, kuka sen sinne jätti! Lahja varmaan joltakin hempukalta, ja minunko sitä sitten pitäisi mukailla? Tuossa on se; anna se keppihevosellesi. Mistä tahansa sen saitkaan, minä en sitä mukaile.
CASSIO.
Oo, no, Biancaseni! Älähän nyt!