DON PEDRO. Ei, se yhtä paljo himmentäisi avioliittonne uutta loistoa, kuin jos näyttäisin lapselle uutta pukua ja kieltäisin häntä sitä käyttämästä. Pyydän vain saada Benediktin seurakseni, sillä hän on kiireestä kantapäähän asti sulaa iloisuutta. Hän on kahdesti tai kolmesti katkaissut Cupidon jousenjänteen, ja tuo pikku peeveli ei tohdi häneen enää ampua. Hänellä on sydän eheä kuin kello, ja lerkkuna on hänen kielensä, sillä mitä hänen sydämmensä ajattelee, sen hänen kielensä ilmoittaa.
BENEDIKT. Hyvät herrat, en ole enää, mikä olin ennen.
LEONATO. Sitä minäkin; näytätte alakuloisemmalta.
CLAUDIO. Varmaankin hän on rakastunut.
DON PEDRO. Sekö heittiö rakastunut! Ei ole hänessä pisaraakaan oikeata verta, tunteakseen oikeata rakkautta. Jos hän on alakuloinen, niin hän on rahan tarpeessa.
BENEDIKT. Hammastani pakottaa.
DON PEDRO. Vedä pois se.
BENEDIKT. Hirteen!
CLAUDIO. Ensin se pitää hirttää, sitten vetää.
DON PEDRO. Mitä! Kannattaako hampaan pakotuksesta huokailla?