DON PEDRO. Paras todistus on hänen alakuloisuutensa.
CLAUDIO. Ja milloinka hän ennen piti tapana pestä kasvojaan?
DON PEDRO. Niin, tai maalata poskiaan? Siinä suhteessa tiedän kyllä mitä hänestä puhutaan.
CLAUDIO. Entä hänen säkenöivä älynsä, joka nyt on pujahtanut luutun kieleen ja nyt on näppäinten hallittavana.
DON PEDRO. Tosiaankin, tämä kaikki osoittaa, että hänen laitansa on surkea. Lyhyesti sanoen: hän on rakastunut.
CLAUDIO. Niin, ja minä tiedän myös, kuka häntä rakastaa.
DON PEDRO. Sen minäkin tahtoisin tietää. Lyön vetoa, että se on joku, joka ei häntä tunne.
CLAUDIO. Tuntee, ja kaikki hänen huonot puolensa; ja kaikesta huolimatta kuolee hänen edestään.
DON PEDRO. Hän on haudattava, kasvot ylöspäin.
BENEDIKT. Mutta tämä kaikki ei auta hampaanpakotukseen. — Hyvä vanhus, pyydän, tulkaa vähäisen syrjään; olen miettinyt kokoon kahdeksan tai yhdeksän järkevää sanaa, jotka tahdon teille sanoa, ja joita noiden tolvanain ei tarvitse kuulla.