IMETTÄJÄ.
En tiedä.
JULIA.
Käy kysymään. — Jos nainut on hän vaan,
Niin haudan morsius-vuoteekseni saan.
IMETTÄJÄ.
Hän Romeo nimelt' on ja Montague,
Tuon suuren vihamiehen ainoo poika.
JULIA.
Lemp' ainoo syntyi vihast' ainoasta!
Näin liian varhain, myöhään tunsin vasta!
Tää lemmen alku pahaa ennustaa,
Kun vihamiestään täytyy rakastaa.
IMETTÄJÄ.
Hah? Mitä se?
JULIA.
Vain riimi, jonka opin
Eräältä tanssijalta.
(Ulkoa huudetaan Juliaa.)
IMETTÄJÄ.
Heti, heti! —
Jo vieraat lähti, lähtekäämme meki.
(Menevät.)
KUORO (astuu esiin).
Nyt vanha rakkaus hautaan hoiperoi,
Perijäks nuori lempi hapuileepi;
Ja kauneus tuo, mi kuolon tuskat toi,
Jo rinnall' armaan Julian himmeneepi.
Nyt Romeo lemmittynä on ja lempii,
Katseiden tenho humauksen luo;
Hän luultua nyt vihollistaan hempii,
Ja lemmen turma-syöttiin tarttuu tuo.
Ei vihollisna tilaisuutta hällä
Valoja lemmitylleen kuiskaamaan;
Ja keinot vielä huonommat on tällä
Tavata kaivattua armastaan.
Mut lempi voiman, aika keinot suo,
Suurimpaan tuskaan suurint' ihaa tuo.