ROMEO.
Hän puhuu! — Puhu taasen, kirkas enkeli!
Niin ylvä yössä olet pääni päällä,
Kuin taivaan siivillinen airut silmiss'
On hämmästyvän kuolevaisen, joka
Kumartuin taapäin sitä tuijottaa,
Kun leijuvilla pilvillä se liitää
Ja povell' ylä-ilmain purjehtii.
JULIA.
Oi, Romeo, Romeo! Miksi olet Romeo?
Isäsi, nimes kiellä; tai jos sinä
Et sitä tahdo, vanno lempes mulle,
Ja Capulet en enään ole minä.
ROMEO (syrjään).
Puhunko jo, vai kuuntelenko vielä?
JULIA.
Sun nimes vain on viholliseni;
Sin' olet sinä, etkä Montague.
Mit' on se Montague? Ei käs', ei jalka,
Ei suu, ei silmä, eikä muukaan osa
Se miehest' ole. Ota toinen nimi!
Mit' on se nimi? Mitä ruusuks kutsut,
Yht' ihanasti toisin nimin tuoksuu.
Näin Romeo, vaikk' ei nimens oiskaan Romeo,
On yhtä kallis nimeänsä vailla. —
Pois heitä nimes, se ei sinuun kuulu,
Ja nimest' ota minut kokonaan!
ROMEO.
Sanaasi tartun kiinni. Kutsu vain
Mua armaakses, niin uuden saan ma kasteen;
Täst'edes Romeo en tahdo olla.
JULIA.
Ken olet sa, jok' yöhön peittyen,
Näin salaisuuteheni isket?
ROMEO.
Nimin
En taida sulle sanoa ken olen;
Pyhimys kallis, nimeäni itse
Ma vihaan, se ett' on sun vihollises;
Repisin kirjoitettuna sen rikki.
JULIA.
Ei sataa sanaa vielä korvani
Sun juonut huuliltas, tok' äänen tunnen.
Sa etkö Romeo ole, Montague?
ROMEO.
En kumpaakaan, jos kumpikaan ei mielees.
JULIA.
Miks tänne tulit, kerrohan, ja kuinka?
On muuri korkea ja työläs nousta,
Ja paikka kuolema on Montaguelle,
Jos kohtais joku heimostain sun täällä.