ROMEO.
Ma lemmen kerkein siivin yli lensin,
Ei lempeä voi kivilinnat estää;
Ja mitä lempi voi, lemp' uskaltaa:
Sen vuoks ei mua estänyt sun heimos.
JULIA.
Jos näkevät sun, surmaavat he sun.
ROMEO.
Ah! Vaaraa suurempaa nuo silmäs uhkaa,
Kuin kahdenkymmenenkään miekat; katso
Vain hellästi, niin heimos vihat kestän.
JULIA.
En, en sua tahtois heidän nähtäväksi.
ROMEO.
Yön vaippaan peityn heidän silmistään;
Sa jos mua lemmit vain, he tavatkoot mun:
Parempi kuolla heimos vihan kautta,
Kuin lempes puutteess' elämääni jatkaa.
JULIA.
Ken ohjas tähän paikkaan sinut?
ROMEO.
Lempi,
Jok' ensin käski mua etsimään;
Se mulle neuvot toi, ma silmät sille.
En luotsi ole; vaan vaikk' etääll' oisit,
Kuin etäisimmän meren vaahtoranta,
En moisen aarteen pyyntiin pelkäis mennä.
JULIA.
Yön huntu on, kuin näet, kasvoiltani;
Häpeä muuten punais poskeni,
Kun puheeni sa tämän-öiset kuulit.
Tapoja mielelläni noudattaisin,
Ja mielelläni, ah, niin mielelläni
Puheeni kieltäisin: vaan muodot pois!
Mua rakastatko? Myöntyväsi tiedän,
Ja sanas uskon; mutta jos sa vannot,
Voit sanas pettää; väärää lemmenvalaa,
Sanotaan, nauraa Zeus. Oi armas Romeo,
Jos lemmit, niin se suoraan sano; mutta
Jos liian hevin saavasi mun luulet,
Tylyksi käyn ja häijyks, annan kiellon,
Jos kosit; muuten en, en millään lailla.
Montague kaunis, liiaks olen hellä;
Mua voisit luulla kevytmieliseksi;
Vaan, jalo mies, mua usko, taatump' olen
Kuin nuo, jotk' osaa kylmiks teeskennellä.
Kylmempi oisin ollutkin, sen myönnän,
Vaan lemmentunteeni kun salaa kuulit,
Ennenkuin tiesinkään; siis, anteeks suo!
Ja löyhäks älä hellyyttäni soimaa,
Jonk' on tuo musta yö näin ilmi tuonut.
ROMEO.
Ma vannon, impi, kuun tuon pyhän kautta,
Mi hopeillaan nuo puiden latvat päärmää.
JULIA.
Oi, älä vanno kautta kuun, se vaihtuu
Ja kuukausittain muuttaa muotoaan;
Näin tulee lempes yhtä muuttuvaksi.