LORENZO.
Puhu suoraan: mutkainen jos tunnustus,
Niin mutkainen on myöskin vastaus.
ROMEO.
Siis suoraan: sydämmestä lemmin mä
Kaunista Capuletin tytärtä.
Hän mua lempii, niinkuin häntä minä;
Vain puuttuu, että pyhään liittoon sinä
Meit yhdistäisit. Milloin, missä, kuin me
Kosimme, valat teimme, tutustuimme,
Sen vasta kerron; nyt vaan pyydän sen,
Ett' tänään meidät vihit yhtehen.
LORENZO.
Fransiscus pyhä! Häilyväisyyttäsi!
Siis rakkaan Rosalinan mielestäsi
Jo heitit? Lempi nuorten miehien
Siis silmän-hurmaa vain, ei sydammen.
Jes sentään, mikä kyynelvirta juoksi,
Kalventain poskes Rosalinan vuoksi!
Kuin paljon suolavett' on mennyt hukkaan
Höysteeksi lemmen, jot' ei maistanutkaan!
Ei huokas usvaa päivä poistaa voi;
Viel' oihkinaskin korvissani soi;
Kas! Tuossa vanhan kyyneleenkin tie
Poskellas vielä huuhtomatta lie.
Jos itses olit, eikä tuskas väärä,
Niin Rosalina sun ja tuskas määrä:
Muutuitko nyt? No, langetkoon siis nainen,
Kosk' itse mieskin on noin horjuvainen.
ROMEO.
Mua usein moitit Rosalinan tähden.
LORENZO.
En lempeesi, vaan kiihkeyteesi nähden.
ROMEO.
Ja käskit lempeni mun hautaamaan.
LORENZO.
Niin, mut en uutta eloon nostamaan.
ROMEO.
Oi, älä moiti! Uusi kulta antaa
Lemmestä lemmen, tulta tuleen kantaa;
Sit' ei tuo toinen.
LORENZO.
Niin, hän tiesi, että
Kuort' oli lempes, ilman ytimettä,
Vaan tule, nuori perho, seuraa mua,
Yhdestä syystä tahdon auttaa sua:
Tää liitto heimojenne verivihan
Voi ehkä kääntää sulaks lemmeks ihan.
ROMEO.
Pois täältä! Oi, mua kiire jouduttaa!