ROMEO.
Miehuutta, ystävä! Haava ei liene isokaan.
MERCUTIO. Ei, niin syvä se ei ole kuin kaivo, eikä niin leveä kuin kirkon-ovi; vaan siinä on tarpeeksi, se riittää. Kysykää minua huomenna, niin tapaatte minut haudan hiljaisena. Kyllä minä nyt olen suolattu, se on varma. — Kirotut nuo teidän sukunne! — Hiisi olkoon, että koira, rotta, hiiri, kissa noin kynsii miehen kuoliaaksi! Mokoma pöyhkäri, roisto, lurjus, joka taistelee taskukirjan mukaan! — Miksi, piru vieköön, te väliimme tulitte! Teidän käsivartenne alta minä sain haavani.
ROMEO.
Parasta tarkoitin.
MERCUTIO.
Benvolio, auta mua katon alle,
Ma muuten pyörryn. — Vietävät nuo suvut!
Matojen ruokaa minust' ovat tehneet.
Osani sain, ja hyvän. — Hiiden suvut!
(Mercutio ja Benvolio menevät.)
ROMEO.
Ylimys, prinssin lähin heimolainen
Ja oma ystäväni, minun kauttain
Sai kuolinhaavan; kunniani tahras
Tybaltin solvaus, Tybaltin, jok' äsken
Mun tuli langokseni. — Armas Julia!
Sun kauneutes mun hempeäks on tehnyt
Ja miehen tarmon povestani vienyt.
(Benvolio palajaa.)
BENVOLIO.
Oi, Romeo! Mercutio on kuollut!
Ylevä henkens' ylös pilviin nousi,
Ja liian varhain halvaks katsoi maan.
ROMEO.
Tuo yksi turma muita mukanaan:
Viel' uutta tulee; tää ol' alku vaan.
(Tybalt palajaa.)