Ensimmäinen kohtaus.
Lorenzon kammio.
(Lorenzo ja Paris tulevat.)
LORENZO.
Vai torstaina? On aika liian lyhyt.
PARIS.
Niin tahtoo isä Capulet, ja minä
En viivykkeillä tahdo kiirett' estää.
LORENZO.
Sanoitte: neidin mieltä ette tunne;
Se väärä tie on, sit' en hyväksy.
PARIS.
Hän Tybaltia suunnattomasi itkee;
Siks lemmest' olen puhunut vain hiukan,
Kosk' itkuhuoneessa ei Venus naura.
Nyt, nähkääs, isä vaaralliseks katsoo,
Ett' antaa noin hän murehelle valtaa,
Ja naimist' älyllä siis jouduttaa,
Näin ehkäistääkseen tuota kyyneltulvaa.
Hän yksinänsä liiaks sureksii,
Mut seura ehkä surun haihduttaapi.
Syyn tähän kiireeseen nyt tiedätte.
LORENZO (syrjään).
Voi, etten tietäis, mikä este kohtaa!
Kah, kreivi, tuossa tulee neiti itse.
(Julia tulee.)
PARIS.
Terveeksi, neiti, armas vaimoni!
JULIA.
Se olen vasta, jahka vaimoks tulen.