MONTAGUE.
En tiedä, enkä häneltä saa tietää.
BENVOLIO.
Kovalle oletteko hänet pannut?
MONTAGUE.
Sekä itse että ystäväini kautta;
Vaan hän, tuo halujensa uskottu,
On itselleen — kuin vilpitön, en tiedä —
Mutt' ainakin niin salainen, niin vaiti,
Niin suoruutta ja julkisuutta vailla,
Kuin kateen madon syömä kukka-umppu,
Ennenkuin kauniin teräns' auki luo se
Ja sulons' auringolle pyhittää,
Jos tietäis vain, mik' alku on tuon vaivan,
Kyll' avun hankkisimme mielist' aivan.
(Romeo tulee etäällä.)
BENVOLIO.
Hän tuossa tulee; minut jättäkää;
Ma kyllä koitan häntä ripittää.
MONTAGUE.
Oi, jospa tunnustuksen vakavan
Häneltä saisit! — Armas, tulehan!
(Montague ja kreivinna Montague menevät.)
BENVOLIO.
Huomenta, serkku!
ROMEO.
Päivä niinkö nuori?
BENVOLIO.
Vast' yhdeksän.